Viikko sitten kirjoitin MBK:sta ja siitä, kuinka kaverini osti sieltä iPhonen. Tänään se päätti lopettaa toimimisen. Suureksi yllätyksekseni myyjäkoju vaihtoi kuulemma laitteen uuteen veloituksetta. Jää nähtäväksi, onko uusi laite yhtään vanhaa kestävämpi.
Sitten päivän aiheeseen: syy matkalleni Chiang Maihin ei ole vanhakaupunki, ruoka tai raitis ilma vaan Doi Inthanon. Thaimaan korkein vuori nousee 2565 metrin korkeuteen merenpinnan tasolta mitattuna ja sen ympärille on pystytetty kansallispuisto, jonne ulkomaalainen pääsee 300 bahtin maksua vastaan.
Heräsin kello 6:30 aamulla. Varaussivuston mukaan kuskini oli määrä ilmaantua paikalle sedanissa kello seitsemän ja hän puhuisi pelkkää thaita. Hämmästykseni olikin suuri, kun kaveri ilmaantui paikalle maasturissa ja puhui oikein hyvää englantia. Olin onneksi ottanut mukaan pitkähihaisen paidan, sillä toisin kuin Bangkokissa aamu oli viileä.
Matkaa kansallispuistoon oli reilu tunti. Tien vierustoilla näkyi hedelmäpuita sekä riisipeltoja. Tällä hetkellä niissä ei kuulemma ollut paljon nähtävää, mutta sadekauden alkaessa koko paikka alkaisi vihertää. Edessäpäin olevasta usvasta alkoi hiljakseen erottua vuoriston ääriviivat.
Tie ylös oli jyrkkä ja liikenne koostui pääosin maastureista ja pick-upeista. Monet kasvit vaikuttivat puolikuolleilta ja olivat varistaneet suuren osan lehdistään. Silloin tällöin ikkunasta näkyi riisipeltoja. Kuljettaja ajoi minut huipun lähellä olevalle tasanteelle ja poistuessani autosta olin todella tyytyväinen siitä, että pitkähihainen paita oli mukana. Tuuli oli voimakas, ja lämpötila kymmenen astetta. Aamu oli kuitenkin jokseenkin varhainen, ja lämpötila kohoaisi päivän mittaan.
Tässä paikassa ohjelmassa oli metsäkierros, jota varten tuli palkata paikallinen opas, 200 bahtia. Opas ei puhunut juuri englantia, mutta se ei menoa haitannut. Kävelimme pari tuntia metsään rakennetuilla poluilla. Portaita oli paljon ja niiden kiipeäminen ohuessa ilmassa oli työlästä.
Metsä oli vihreä ja siellä virtasi kuivasta kaudeta huolimatta pieniä puroja jotka muodostivat pieniä vesiputouksia. Kysyin oppalta, onko naam jin. Naam on kuulemma jin maak maak. En sanoisi sitä kuitenkaan trooppiseksi metsäksi, koska ilma oli niin kylmää ja kuivaa. Eläimiä ei näkynyt. Silloin tällöin vastaan tuli muita oppaita ja turisteja toppatakeissa ja pipot päässään.
Poistuimme pusikosta tuuliselle vuoristoniitylle, josta avautui mainio näkymä läheisiin laaksoihin ja kaukana siintäviin kukkuloihin. Vuoristoniityt ovat opastekylttien mukaan hyvin harvinaisia Thaimaassa. Jatkoimme matkaa, ja näin lisää henkeäsalpaavia maisemia. Polkua reunusti toisella puolella metsä, toisella puolella oli vain kaide ja sen jälkeen pelkkä jyrkkä rinne. Ruusupuut kukkivat polun vieressä.
Palasimme hiljakseen takaisin lähtöpisteeseen ja maksoin oppaani palkan. Lämpötila oli kohonnut neljääntoista asteeseen. Palasin parkkipaikalle ja huipputekniset mittalaitteeni osoittivat, että ilmanpaine vuorella on olennaisesti alhaisempi kuin Chiang Maissa.
Taksikuskini osoitti minulle toisen (ilmaisen) taksin, joka vei läheiseen temppeliin. Minun lisäkseni autossa on neljä muuta, jotka puhuivat keskenään saksaa. Matkan pituus oli ehkä kolme minuuttia ja kävely olisi ollut myös täysin mahdollista. Portilla meidän tuli ostaa lippu (40 bahtia), jonka jälkeen auto vei meidät temppelialueelle.
Chedejä oli kaksi. Thaimaassa nämä tunnetaan nimillä Naphamethinidon ja Naphaphonphumisiri ja niiden ympärille oli rakennettu pienet puutarhat. Toinen oli valkoinen violeteilla yksityiskohdilla ja toinen musta kuparinvärisillä yksityiskohdilla. Näkymät olivat upeat. Menin sisälle toiseen chedeistä, mutta jääkylmä kivilattia pakotti minut poistumaan hyvin nopeasti.
Kun olin tutkinut temppelialuetta riittävästi, ostin muistoksi haalarimerkin ja päätin kävellä takaisin parkkipaikalle. Tämä oli osittainen virheliike, sillä parkkipaikka oli huomattavasti korkeammalla kuin temppeliin johtava tie ja nousu oli jyrkkä. Matkaan ei siltikään mennyt kovinkaan kauan, ja näin matkalla lisää puroja ja puolet matkasta tietä reunusti puutarha.
Jatkoimme matkaa alas vuorelta pienelle torille, jossa myytiin kuivattua ruokaa. Maistaminen oli ilmaista, ja pidin erityisesti yrteillä maustetuista cashewpähkinöistä sekä kuivatuista mansikoista. Maun perusteella ”tiivistetty” olisi tosin ehkä oikeampi sana kuvaamaan kyseisiä mansikoita. En kuitenkaan halunnut maksaa pussillisesta 550 bahtia (pääng maak!) ja poistuimme paikalta.
Seuraava pysäkki oli vesiputous viehättävän vihertävässä ympäristössä. Lämpötila oli kohonnut tässä vaiheessa bangkokmaisiin lukemiin. Söimme vesiputouksen vieressä olevassa ravintolassa, ja ruoka oli loistavaa. Tästä jatkoimme kohti Chiang Maita. Myöhemmin havaitsin, että jätimme väliin vuoren lakipisteen ja pari vesiputousta, mutta tähän aikaan vuodesta ko. vesiputouksissa ei kuulemma ole vettä muutenkaan ja lisäksi vuorella järjestettävä maratonjuoksu estää ylimmälle huipulle pääsyn.
Hotellissa muistin, että en ollut nähnyt passiani vähään aikaan. Pengoin kaikki paikat läpi ja olin vakavissa aikeissa soittaa ulkoministeriöön ja suunnittelin junamatkaa takaisin Bangkokiin (lentäminen ilman passia ei täällä oikein luonnistu, vaikka lento onkin maan sisäinen). Päätin kuitenkin viimeisenä oljenkortena tiedustella hotellin neuvonnasta, että olisiko passi siellä. Se oli kuitenkin paikka, jossa olin passia edellisen kerran tarvinnut kirjautuessani sisään.
No siellähän se oli. Parin tunnin paniikki päättyi iloisiin tunnelmiin, ja päätin tilata jälleen ruokaa Grabilla. En tiedä mitä söin, mutta se oli joka tapauksessa herkullista.
Naapuritalo on koristeltu minareetein ja kuunsirpein ja sieltä kuuluu säännöllisin väliajoin jotain epämääräistä kailotusta. Epäilen vahvasti rakennuksen olevan moskeija.