Ei perkele, että inhoan aikaisia herätyksiä. Koko elämäni olen joutunut aikaisin heräilemään milloin mistäkin syystä ja se on yhä ihan perseestä.
Herätys oli tänään seitsemältä eli aikaisin kolmatta päivää putkeen. Tungin reppuun välttämättömimmät tarvikkeet ja lähdin sitten hotellille, johon isäni ja tätini olivat saapuneet pari päivää aiemmin. Lähdimme saman tien taksilla kohti Koh Sametia, jonne oli noin kolmen tunnin ajomatka. Matkalla näkyi ensin pilvenpiirtäjiä, sitten monenlaisia viljelmiä, talonrötisköjä, voimalaitos, viidakkoa ja muutama vuori. Lopulta saavuimme satamaan, josta pääsi saarelle veneellä.
Vene oli melko iso ja käytti voimanlähteenä Yamahan kaksisataahevosvoimaista kaksitahtimoottoria, jonka polttoaineenkulutus riittää yksinään selittämään maailman öljypulan. Matka oli aallokosta johtuen töyssyinen.
Saaren rannassa ei ollut minkäänlaista laituria, jonka koin hieman yllättäväksi. Paatti jäi hiekkarannalle muutaman metrin päähän vesirajasta, ja minun oli yritettävä kahlata rantaan asti. Se ei sujunut hyvin, vaan juuri tikkailta astuessani iso aalto heitti minut naamalleni mereen ja kastelin kuulokkeeni, puhelimeni ja lompakkoni. Reppu säilyi sentään kuivana.
Aloin tässä vaiheessa muistaa, miksi yksin matkustamisessa on puolensa. Hotellissa matkaseuralaiseni kävelivät kovalla kiireellä ohi taksikuskista, joka piteli kylttiä jossa oli tätini nimi. Satamassa oli tingittävä laivakuljetuksen hinnasta pois 1,50€ jonka jälkeen oli lähdettävä välittömästi matkaan, vaikka olisin mielelläni käynyt hong naamissa ja ostanut jäätelön. Saaren hotellilla marssittiin kovalla kiireellä reception-kyltin ohi ja sitten pohdittiin missä respa on. Respa löytyi ja kävi ilmi, että huoneeseen pääsisi vasta kahden tunnin päästä. Avaimia oli vain yksi. Matkaseuralaiseni ovat myös tunnettuja kuorsaajia.
Kulutimme aikaa etsien asioita rannalta. Valokuvaukselliset valkoiset hiekkarannat ovat jokseenkin pitkäveteisiä, mutta laskuvesi oli paljastanut kallioita ja kivenkoloja joissa oli kaikenlaista mielenkiintoista.
Meressä oli todella paljon muoviroskaa kuten pulloja, lannoitesäkkejä sekä sandaaleita. Simpukat olivat ottaneet monet näistä asuinpaikakseen ja siivilöivät vedestä planktonia. Kivikko oli täynnä meren pyöristämiä lasinsiruja. Mieleni teki kerätä ne kaikki, sulattaa ne lasikoruiksi ja kaupata sitten turisteille tai keksiä joku muu vastaava bisnes jolla saari saataisiin lähemmäksi luonnontilaa turistien rahoilla.
Kallionkoloista löytyi taskurapuja. Sain pyydystettyä niistä yhden. Myös ehjiä ja rikkinäisiä simpukankuoria oli runsaasti. Valkeita kuolleiden korallien osia oli huuhtoutunut rantaan runsain mitoin, jonka koin häiritseväksi. On loogista olettaa, että kuolleet korallit huuhtoutuvat ennen pitkää rantaan, mutta muistan myös serkkuni sanoneen että jo hänen elinaikanaan merenpohjan korallit ovat muuttuneet huomattavasti valjummiksi. Korallieläimet ja korallien pinnalla asustavat levät ovat äärimmäisen herkkiä meren lämpenemiselle, happamoitumiselle sekä saasteille.
Eräässä lätäkössä käveli pieni kotilonkuori neljällä jalalla. Ilmeisesti alkuperäisen eläimen asumuksen oli ottanut uusiokäyttöön jonkinlainen erakkorapu. Wikipedian mukaan joidenkin erakkorapulajien edustajat saattavat uuden kuoren löytäessään jäädä odottamaan toista rapua, jos kuori on liian suuri. Odottelu voi kestää jopa kahdeksan tuntia. Lopulta erikokoisia rapuja voi olla kaksikymmentä jonossa, ja oikean kokoisen ravun sattuessa paikalle kaikki jonon ravut vaihtavat kuorensa suurempaan. Kuoreksi kelpaa myös putkenpätkä, muovimuki tai sopivan muotoinen kivi.
Myöhemmin iltapäivästä yritin uimista. Vesi oli mukavan lämmintä, voimakassuolaista ja kirveli silmissä. Merenkäynti oli voimakasta ja uimalasit tulivat tarpeeseen. Näkyvyys veden alla oli aallokon nostattamasta pölystä johtuen jokseenkin olematon. Vedessä kellui lannoitesäkkejä ja muuta rojua.
Illalla kävelimme saaren eteläosaan näköalapaikalle auringonlaskua katsomaan. Matkaa oli lähes 2.5 kilometriä suuntaansa, ja mäkiä oli paljon. Muut tienkäyttäjät olivat pääasiassa mopoilijoita, joista yksikään ei käyttänyt kypärää (toisin kuin Bangkokissa).
Kiipesin alas rantakallioille ja näin jotain hyvin mielenkiintoista: paikallinen oli onkimassa rapuja. Kysyin, mitä hän tekee. Hän näytti ämpärinsä, jonka pohjalla oli reilusti taskurapuja. Niitä käytetään kuulemma ruuaksi. Katsellessani hän otti laukustaan kotilon, löi kuoren päreiksi ja kiinnitti sisälmyksen siiman päähän. Koukkua ei ollut. Sitten hän käveli ympäriinsä tehden ongella pilkkimisliikkeitä joka kivenkolossa. Ilmeisesti ravut tarraavat saksillaan syöttiin eivätkä ymmärrä päästää irti, kun onkija kiskaisee ne piilostaan ulos.
Loppuillasta söimme rantaravintolassa. Tilasin pad thain, joka oli varsin hyvä. Muista sapuskoista ei voinut suoranaisesti sanoa samaa: riisi oli palanut pohjaan. Saimme kuitenkin vatsamme täyteen.
Yön laskeutuessa kuului vain härkäsammakon äänekäs kurnutus.
TRÖÖT
TRÖÖÖT
TRÖÖT
TRÖÖT
TRÖÖT
Opin, että kyseinen eläin on erittäin äänekäs. Siirsimme löytämämme sammakkoparin toiseen paikkaan, jotta saimme nukuttua.