En ole kirjoittanut viime aikoina mitään, koska mitään merkittävää ei ole tapahtunut. SARS-CoV-2 -viruksen leviämisen hidastamiseksi Thaimaassa on suljettu kauppakeskukset, kansallispuistot, kattouima-altaat, kattopuutarhat, kuntosalit, kaupungin puistot, ravintolat (paitsi take-away), yliopistot ja käytännössä kaikki muutkin julkiset tilat. Maahan saapuminen on kaikilta ulkomaalaisilta kielletty ja lentoliikenne käytännössä pysähtynyt. Kauppojen ovilla on kuumeen mittaavat vartijat, samoin kuin kotitaloni ovella. Voin toistaiseksi poistua asunnostani laillisesti, mutta ei ole mitään paikkaa johon mennä. Pysyn siis kotona tilaillen 2€ ruoka-annoksia suosikkiravintoloistani Grabilla aina kun tulee nälkä. Kaapissa minulla on kaksi kiloa kanaa ja viisi kiloa riisiä odottamattomien kriisien varalta. Tänään astuu voimaan ulkonaliikkumiskielto iltakymmenen ja aamuneljän välillä.
Jos tätä lukiessasi pohdit miksi en ole palannut Suomeen niin haluaisin muistuttaa, että tarttuvan taudin levitessä globaalisti ei lähdetä fliitomaan lentokoneilla ympäri maapalloa, vaan istutaan kotona persiillään jotta sairaus ei leviä enempää. Ei käydä morjenstamassa sukulaisia, tuttavia eikä etenkään mummon 80-vuotispäivillä. Tässä tilanteessa paras ratkaisu on istua kotona pelaamassa tietokonepelejä (johon itsekin olen viime aikoina keskittynyt).
Tänään päätin kuitenkin käydä pitkästä aikaa ruokakaupassa, koska jäätelö alkoi olla lopussa. Pidän jäätelöstä. Matkustin Central Plazan kauppakeskukseen taksilla (65 bahtia) ja kävelin ympäriinsä pohjakerroksessa, jossa oli ruokaosasto. Hauskana yksityiskohtana vihreäpukuisia Grab-kuskeja käveli sisään ja ulos kauppakeskuksesta jatkuvana virtana. Näin myös ensimmäistä kertaa naispuolisen Grab-kuskin, ilmeisesti moottoripyörällä ajaminen koetaan täällä miesten hommaksi tai naiset eivät muuten vaan uskalla toimittaa sapuskaa tuntemattomille ihmisille Bangkokin pimeillä sivukujilla keskellä yötä. Sinänsä ymmärrettävää.
Ruokakaupassa oli melko runsaasti väkeä, mutta ei millään muotoa tungokseksi asti. Ruokaa oli hyllyissä normaalisti. Ostin jäätelöä, perunalastuja, kuivattua omenaa, kuivattua ananasta, currya kanaa varten, saksalaista salamimakkaraa, pippurilla maustettua savustettua cheddarjuustoa ja keksejä. Kunnon ruokaa kasvavalle ihmiselle siis. Myyjillä oli edessään lasipleksi, kasvosuojus ja hengitysmaski. Minullakin oli hengitysmaski, koska en ollut varma pääsisinkö sisään ilman sitä.
Poistuin kaupasta aikomuksenani ottaa taksi kotiin. Niitä oli kaupan edessä jonossa ja valitsin satunnaisen. Tämä kuski ei kuitenkaan suunnilleenkaan ymmärtänyt mihin olin menossa, ja ajoi Don Muangin lentokentälle asti ja ohikin vaikka näytin karttaa ja huomautin väärästä suunnasta useaan otteeseen. Lopulta taksi onnistui tekemään U-käännöksen ja 300 bahtia myöhemmin olin kotona. Kieltäydyin maksamasta täyttä hintaa ja taksikuski alkoi elämöidä jotain Thaiksi. Tarjosin 200 bahtia (ja sekin olin ihan liikaa) ja uhkasin tehdä valituksen taksiasiainvirastolle, jonka jälkeen hän rauhoittui. Tässä vaiheessa tuli kuitenkin tätiä ikävä.
Menin sisälle rakennukseeni, laitoin repusta jäätelöt pakastimeen, pringlesit kaappiin ja makkarat ja juustot jääkaappiin. Sitten havaitsin, että keskittyessäni väittelemään taksikuskin kanssa olin unohtanut kauppakassini taksiin. Harmitti. Äijä ei tiennyt yhtään mihin oli menossa, sai minulta siitä hyvästä kolminkertaisen korvausen ja vielä sapuskat päälle. Täytyy varmaan alkaa tilata ruuatkin Grabilla, joskin mökkihöperöys alkaa olla vakava uhka jos ei pääse edes ruokakaupassa käymään.
Noh, on tässä pahemmistakin selvitty kuin 30€ ruokaostosten unohtuminen taksin takapenkille. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
Illalla ulkonaliikkumiskiellon astuessa voimaan liikenteen vuosikausia jatkunut taukoamaton melu vaimeni vihdoin. Kuulin ensimmäistä kertaa parvekkeeltani kaukaa alhaalta sirkkojen siritystä.
Kaupunki oli pysähtynyt.