Maa on avautunut kotimaan turisteille, ja aloin selvittää että olisiko mahdollista lähteä jonnekin vielä viimeisen kerran ennen Suomeen palaamista. Selvitin ensin Pattayan tilannetta. Vaikeuksia aiheutti se, että englanninkielistä tietoa ajantasaisista rajoituksista ei ollut oikein missään. Uutiset keskittyivät lähinnä kertomaan mitä rajoituksia on purettu, ei mitä on jäljellä. Pattayan tapauksessa vaikeuksia aiheutti matkustaminen. Sinne pääsisi bussilla, mutta jotkin bussiyhtiöt kieltäytyvät raporttien mukaan ottamasta farangeja kyytiin siitäkin huolimatta, etteivät farangit ole saaneet tulla maahan moneen kuukauteen.
Pienen tutkinnan jälkeen päätin suunnata Phuketiin, joka oli kärsinyt koronaviruksesta pahoin ja avautunut aivan hiljattain. Sinne pääsee helposti lentokoneella ja kenttä näkyy taloni katolta. Lennon varaamisessa oli tosin pieniä ongelmia, koska joka kerta ladatessani SkyScannerin sivun uudelleen NokAirin lennoilla oli eri hinta. Ensin 121€, sitten 135€, sitten 127€. Kesken varausprosessin sivuston kieli muuttui Thaiksi jne. Lopulta sain lennon kuitenkin varattua ja löysin myös vallan edullisen hotellin hintaan 16€/yö.
Käänsin siis vuorokausirytmini jälleen ympäri (vanha kaverini Sid Meier vähän avitti) ja heräsin neljältä aamulla, pakkasin laukkuni ja lähdin Grabilla Don Muangin lentokentälle. Kenttä näytti kaiken kaikkiaan hyvin samanlaiselta kuin Chiang Maihin lähtiessä. Ihmisiä oli paikalla suunnilleen saman verran kuin ennen koronapandemiaakin. Ilmeisesti paikalliset olivat kyllästyneet rajoituksiin siinä missä suomalaisetkin, ja olivat lähdössä kotimaan lomalle. Suuri osa kaupoista oli kuitenkin kiinni.
Puoliksi odotin, että en pystyisi jostain syystä nousemaan koneeseen tai vähintään joutuisin selittelemään vartijoille maassa oloani, mutta kukaan ei kysynyt missään vaiheessa mitään. Lentokone oli lähes täysi. Lähdimme matkaan muutaman minuutin etuajassa, ja lensimme kotitaloni yli. Tällä kerralla mitään ruskeaa saastepilveä ei ollut havaittavissa. Sen sijaan muunlaisia pilviä oli enemmän kuin olen koskaan ennen nähnyt: eri kokoisia valkosia haituvia neljässä tai viidessä eri kerroksessa.
Saavuimme Phuketiin vartin aikataulusta edellä. Seuraavaksi piti selvittää kuinka pääsisin hotellilleni. Phuket on saarena melkoisen iso ja matkaa Karon Beachille oli kolmekymmentä kilometriä.
Oven ulkopuolella oli paikalliseen tapaan kaveri, joka tarjosi kyytiä tuhannella bahtilla. Kallein taksimatkani Bangkokissa taisi olla 300 bahtia eli hinta oli säädytön. Tein kuitenkin vastatarjouksen, 500 bahtia. Se neuvoteltiin 650 bahtiin ja tein kaupat. Epäilin vahvasti myyjän rehellisyyttä, mutta paikalla ei ollut kovin montaa taksikuskia, Grabin hinta oli 950 bahtia ja hotellille oli päästävä jotenkin. Kävelin siis ulos lentokenttäalueelta ja löysin taksikuskini läheisen 7-elevenin edestä. Myöhemmin opin, että jollain säädöksellä oli säädetty taksimatkan hinnaksi 1000 bahtia lentokentältä kaikille rannoille, mutta nyt en ollut enää lentokentällä ja hinta oli vapaasti neuvoteltavissa.
Kuski sanoi matkan kestävän tunnin. Mietin, että kuinka ihmeessä näinkin lyhyt matka voi kestää niin kauan, mutta hän oli lopulta oikeassa. Saarella asuu lähemmäs puoli miljoonaa ihmistä, ja seisoimme milloin missäkin liikenneruuhkassa. Kuski antoi minulle käyntikorttinsa ja käski lähettää viestiä kun haluan takaisin lentökentälle.
Hotelli oli erittäin jyrkän mäen päällä, joka oli minulle yllätys. Tasaisessa valtiossa kasvaneena pääsi unohtumaan, että monissa maissa korkeuserot voivat olla melkoiset.
Huoneeni oli iso ja erittäin hienosti sisustettu. Siellä vaikutti kuitenkin olevan hieman tunkkainen haju, joka muistutti tupakan hajua. Tupakointi huoneessa oli kielletty, mutta edellinen asiakas ei ehkä välittänyt kiellosta. Pesuhuoneen lavuaarissa oli pikkuruinen hämähäkinverkko ja vielä pienempi hämähäkki jotka kertoivat siitä, että huone oli ollut asumaton jonkin aikaa. Laiskottelin suuressa sängyssä jonkin aikaa ja päätin sitten lähteä rannalle.
Kävelin kukkulalta alas, ylitin nelikaistaisen tien ja kävin ostamassa pullollisen vettä lähikaupasta. Jatkoin matkaa rantaa kohti. Nelikaistaista päätietä lukuun ottamatta alue oli jokseenkin autio. Sivukujat olivat suorastaan post-apokalyptisia: Kaihtimet kiinni, ikkunoita rikki, roskia siellä sun täällä. Suurimmassa osassa kadunvarsimainoksista tekstit olivat englannin lisäksi kiinaksi ja venäjäksi. Jos aurinko ei olisi paistanut täydeltä terältä, niin näkymä olisi ollut kuin suoraan zombie-elokuvista. Näin pohjoismaisen ravintolan, joka saattoi olla auki mutta en ollut aivan varma. Stereotyyppisenä pohjoismaalaisena en myöskään rohjennut selvittää asiaa.
Jatkoin matkaa rannalle. Rannan edessä oli kyltti, jossa sanottiin että monsuunikaudella Andamaanienmeri saattaa tehdä hyvin ihmeellisiä liikkeitä josta syystä uiminen on kielletty mikäli rannalla on punaisia lippuja.
Tyrmistyksekseni ranta oli täynnä punaisia lippuja. Uimareita oli kuitenkin muutama, uimakiellon valvojia taas ei ensimmäistäkään. Yksi kaveri yritti surfata aalloilla, ja onnistuikin kohtuullisesti. Kaiken kaikkiaan ranta oli lähes tyhjä. Totesin, että uiminen on kielletty mutta rantavedessä istumisesta tuskin on kovin suurta vaaraa. Kävelin siis jonkin matkaa pohjoiseen päin ja liotin itseäni lämpimässä merivedessä jonkin aikaa.
Havaitsin, että vesirajan yläpuolella rantahiekassa oli pieniä koloja. Tunnistin ne ensi näkemältä ravunkoloiksi. Aloin pohtia onko tällä rannalla useinkin rapuja, vai ovatko ne ilmestyneet turistien kaikottua? Koh Sametin hiekkarannoilla ei tainnut olla ensimmäistäkään taskurapua. Tunsin samalla sekä syvää järkytystä että syvää ihailua. Jos ravut olivat todella palanneet rannalle turistien poistuttua vain muutamaksi kuukaudeksi, niin luonnon uusiutumiskyky on todella ihailtava. Toisaalta se tarkoittaisi, että ihmisen kyky aktiivisesti estää luonnon uusiutuminen ja tuhota sitä samanaikaisesti on todella järkyttävä.
Näin rantavedessä suuria vaaleita taskurapuja, jotka olivat mahdollisesti kolojen omistajia. Yhdellä vaikutti olevan sakset sekä ruumiin etuosassa että takaosassa. Tämä on kuitenkin mahdotonta, kaikilla tunnetuilla taskuravuilla on kymmenen jalkaa joista korkeintaan kahdet päättyvät saksiin. Vai? Päätin pyydystää yhden ravun tutkiakseni sitä.
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Useimmiten ravut kipittivät takaisin mereen välittömästi havaitessaan meikäläisen. Muutama kuitenkin päätti pakenemisen sijaan kaivautua hiekkaan ja kun aikani yritin, sain kaivettua yhden ylös.
Ravulla oli kaikkien muiden rapujen tapaan kahdeksan jalkaa ja yksi saksipari. Sen jalat eivät kuitenkaan olleet piikkejä kuten muilla näkemilläni taskuravuilla. Sen sijaan ne olivat littanat ja levymäiset, jonka vuoksi erehdyin luulemaan takajalkoja saksipariksi. Tämä ilmeisesti auttoi rapua kaivautumaan hiekkaan. Dokumentoin ravun kamerallani ja päästin sen sitten takaisin mereen.
Käytyäni vielä kerran uimassa istumassa rantavedessä päätin lähteä etsimään päivän ensimmäistä ateriaa. Sitten muistin, miksi en pidä hiekkarannoista. Jalkani olivat täysin hiekkaiset, eikä minulla ollut mitään keinoa puhdistaa niitä. Vietin seuraavat 20 minuuttia kävellen paljain jaloin ja pyyhkien hiekkaa jaloistani käsilläni kunnes viimein päätin laittaa sandaalit jalkaan.
Löysin pääkadulta hyvältä vaikuttavan kahvilan, joka oli saanut googlen arvioissa viisi tähteä. Ostin 90 bahtilla pad thain, joka oli erittäin hyvä. Yksi parhaista, mitä olen tässä maassa syönyt. Havaitsin, että jaloissani oli monessa kohtaa pientä kutinaa, aivan kuin hyttysenpuremia. En kuitenkaan tiennyt missä vaiheessa hyttynen olisi päässyt minua puraisemaan, lentokentän jälkeen olin ollut vain taksissa, hotellissa ja kävellyt rannalle. Hiekkarannoilla hyttyset eivät juuri viihdy.
Kävelin takaisin hotellille ja sain vastauksen tähän pohdintaan. Kävellessäni jyrkkää kukkulaa ylös havaitsin, että pysähtyessäni katselemaan ohi lepattelevia riemunkirjavia perhosia kymmenet hyttyset ilmaantuivat imemään jalkojani. En ole koskaan nähnyt niin montaa hyttystä ruokailemassa samanaikaisesti. Terminoin kaikki jotka näin ja etenin sitten mahdollisimman nopeasti kukkulan laelle.
Aikomuksenani oli kysyä neuvonnasta mitkä paikat olivat auki ja mitä aktiviteettimahdollisuuksia täällä ylipäätään on tähän maailmanaikaan. Neuvonta oli kuitenkin kiinni.
Illan pimentyessä kuului vain tokay-gekon äänekäs… ääntely. Muutoin oli hiljaista.