Mikään ei kestä ikuisesti. 25.6.2563 on päivä, jona jätän Thaimaan taakseni ja joudun palaamaan Eurooppaan.
Kävin viimeisen kerran uimassa Kasetsartin uima-altaassa ja syömässä Central Ladpraossa. Pakkasin laukkuni. Yllättäen lähes koko omaisuuteni mahtui sinne. Kaiken, mikä ei mahtunut laitoin ikea-kasseihin ja lahjoitin paikalliselle oppaalleni.
Illalla kuuden aikoihin asunnon omistaja tuli tarkastamaan asunnon. Mukana oli myös perhe, joka oli kiinnostunut asunnon vuokraamisesta. Kaikki oli muuten kunnossa, kämppä vain vaati pientä siivousta.
Palasimme rakennuksen ala-aulaan ja sain vuokravakuuden takaisin… käteisenä. Setelitukkoja on Suomen rahanpesulait tuntien varmasti ratkiriemukasta yrittää vaihtaa takaisin euroiksi.
Kiinteistövälittäjäni tarjoutui ajamaan minut Suvarnabhumin kansainväliselle lentokentälle. Skotti tuli mukaan.
Matkalaukun paino oli noin 19.3 kiloa. Selkäreppu oli varmaan melkein yhtä raskas, eikä sitä olisi taatusti saanut viedä matkustamoon jos joku olisi vaivautunut punnitsemaan sen.
Koneen lähtöaika oli kello 23. Skotti piti minulle seuraa, ja keskustelimme kaikesta turhasta.
Lufthansan Airbus A340 oli lähes ääriään myöten täynnä. Kuten lentokentälläkin, hengityssuojaimen käyttö oli pakollista. Social distancing oli lähinnä kaunis ajatus.
Yritin ensin survoa reppuani istuimen alle, mutta se onnistui hieman heikosti. Kysyin sitten matkatavaralokeroita sulkevalta stuertilta, että voisiko repun laittaa lokeroon. Hän sanoi, että voit itse käydä laittamassa ja jätti yhden lokeron auki. Minä ja vierustoverini nousimme sitten ylös jotta sain survottuani laukun matkatavaralokeroon samalla kun stuertti jatkoi matkaansa.
Kone lähti kohti Frankfurt am Mainia hieman aikataulusta myöhässä ilmastointiongelmien takia.
En ole varmaan koskaan elämässäni tuntenut olevani enemmän väärässä paikassa kuin tässä lentokoneessa.