Urheilua

torstaina 10. marraskuuta 2022

Saapumisestani alkaen liikunnallisuudesssani on tapahtunut seuraavat muutokset: Kulutettujen kaloreiden määrä on lähes viisinkertaistunut, käytän seisoen lähes kolme kertaa enemmän aikaa ja ottamieni askeleiden määrä on nelinkertaistunut samoin kuin päivittäinen kävelymatkani sekä kiivettyjen portaiden määrä. Lähde: Applen terveyssovellus.

Nämä ovat tietysti erinomaisia muutoksia. Hieman lisääkin voisi kuitenkin tehdä: raskas liikunta nimittäin puuttuu listalta. Koska kelloni varoitteli heikosta hengitys- ja verenkiertoelimistön kunnosta, niin tälle asialle varmaan tulisi tehdä jotain.

Uinti saattaisi kelvata, mutta minulla on paha tapa uida viisitoista minuuttia ja alkaa sitten kellumaan selälläni kädet ristissä niskan takana pohtien syntyjä syviä. Päätin siksi kokeilla uudenlaista strategiaa. Siirsin puhelimeeni Stargate Atlantiksen avausjakson, ja lähdin sitten taloni kattokuntosalille.

Kävi ilmi, että kattoni virkistysalue oli suljettu: pariovien edessä oli tötterö, ja lapussa teksti “closed for construction work”. Voi perseensuti. Kun kerrankin saa raahattua itsensä salille, niin se on tietysti suljettu. Ovella oli kuitenkin vartija. Hän tahtoi kaiketi nähdä korttini, ja sen nähtyään hän avasi minulle toisen ovista. Ahaa! Katto ei ollutkaan remontissa, vaan ilmeisesti vain toinen pariovista oli? Joka tapauksessa pääsin kuntosalille. Sitten alkoi kunnianhimoisen suunnitelmani toteuttaminen: pulttasin ennen lähtöä Amazonista tilaamani Manfrotto Super Clampin kiinni nurkassa olevaan kuntopyörään. Sen jälkeen kiinnitin siihen Amazonista niin ikään tilaamani puhelinpidikkeen. Alkuperäinen tarkoitus vekottimille oli timelapse-videoiden ottaminen, mutta ne ovat paljastuneet hyvin monikäyttöisiksi. Nyt ne varmistivat, että pystyin katselemaan Tähtiporttia kuntoillessani. Pystyin myös kuuntelemaan Tähtiporttia kiitos nappikuulokkeideni, jotka olin onneksi ottanut mukaan.

Vekottimessa oli säädettävä mekaaninen vastus ja jouduin säätämään istuinta pariin kertaan ennen kuin sain sen riittävän korkealle. Vauhtipyörä alkoi myös ikävästi resonoimaan tietyillä nopeuksilla. Se ei kuitenkaan suuremmin haitannut: havaitsin, että voin tai jopa suorastaan haluan kuntoilla päivässä useammankin tunnin, jos se tarkoittaa lisää Tähtiportin katsomista. Kunnonkohotuksen suurimpia varjopuolia on nimittäin mielestäni aina ollut se, että se on niin hemmetin tylsää, mutta tämä suunnitelma vaikuttaisi korjaavan sen ongelman.

Minulle ei tuottanut suurempia vaikeuksia pitää tahtia yllä. Pyöräilin jatkuvasti sellaista vauhtia, joka kyllä tuntui reisissä, mutta ei niin paljon että minun olisi tarvinnut pysähtyä tai hidastaa vauhtia. Päättelin, että olin valinnut vauhdin oikein. Pyöräilin noin 45 minuuttia harmitellen, että olin jättänyt kelloni (eli sykemittarini) huoneeseeni.

Aioin poistua katolta, mutta ollessani jo hissiaulassa muutin mieleni ja palasin takaisin nyt tyhjälle kuntosalille. Siellä oli nimittäin uudempikin kuntopyörä, mutta se ei ollut yksinkertainen mekaaninen laite vaan seinään kytkettävää sähköistä mallia. Siinä oli paljon nappuloita, enkä tiennyt, kuinka käyttää sitä. Nyt olisi kuitenkin hyvä tilaisuus kaikessa rauhassa opetella. Laitoin muuntajan seinään kiinni, jolloin se piippasi äänekkäästi. Laitteen operoiminen paljastui varsin yksinkertaiseksi: sähkömagneettista vastusta pystyi säätämään nappuloita painamalla ja istuinkin oli leveämpi. Leveä istuin toivottavasti aiheuttaa tulevaisuudessa vähemmän hedelmättömyyttä kuin mekaanisen kuntopyörän erittäin kapea istuin. Lisäksi laitteen kahvoissa oli elektrodit pulssin mittaamista varten. Laite väitti sen olevan vähän yli 120. Tämän vuoden jääkiekon MM-finaali riitti nostamaan sen johonkin 160:n tietämille, eikä sitä varten tarvinnut edes nousta sohvalta.

Kokeilin myös toista samantyyppistä laitetta, jota käytettiin istuma-asennossa. Se oli suorastaan rentouttavaa. Kuntoilin sitten lopulta käytännössä koko kaksoisjakson ajan, ja päätin toimia samoin joka päivä, mikäli mahdollista.

Illalla menin Nellin ja toisen KU Buddyni Jangin kanssa katsomaan vaatteita aiemmin tutuksi tulleen Tesco Lotus -rakennuksen sisällä olevaan Decathloniin, joka on ranskalainen hyvin laajalle levinnyt urheilutarvikkeiden Lidl: omia merkkejään myyvä halpakauppa. Minulle selvisi, että saisin aiemmin vastaanottamistani tiedoista poiketen lainaksi makuupussin ja riippumaton. Reppu tai kengät olisi mitä ilmeisimmin hankittava itse. Kiersimme Decathlonissa jonkin aikaa etsimässä mainittuja esineitä, mutta en ostanut toistaiseksi mitään, vaan pohdin miten minun olisi paras menetellä.

On periaatteessa kaksi tapaa ostaa tavaraa jotenkuten järkevästi: ensimmäinen on se, että ostat jotain halpaa scheißea joka on todennäköisesti huonosti suunniteltua eikä kovin kestävää, mutta jota voi kuitenkin käyttää kerran tai pari. Tämä voi olla järkevää, jos tavaraa on todella aikomus käyttää vain kerran tai pari. Toinen taktiikka on se, että ostaa kunnollista tavaraa jonka käyttäminen ei vituta ja joka kestää käytössä miljoona vuotta. Tämä on järkevintä, jos tavaraa on aikomus käyttää toistuvasti. Kauppakierros paljasti, että vaellukseen soveltuvat reput eivät kuitenkaan varsinaisesti ole halpoja. Sama pätee kenkiin. Jopa Decathlonissa hinnat olivat yli sadan euron luokkaa niin repuissa kuin kengissäkin. Tämä tarkoittaa sitä, että strategia 1 on aika lailla off the table: minun tulee maksaa joka tapauksessa paljon rahaa tarvitsemastani tavarasta. Erityisesti vaellusrepun hankinnassa tulee huomioida sekin asia, että joutuisin jättämään sen Thaimaahan mikäli en halua maksaa ylimääräisiä lastiruumamaksuja.

Tällaiset mietteet pyörivät päässäni kaupassa kävellessäni. Kierroksen jälkeen menimme syömään ostoskeskuksen food courtiin josta valikoin itselleni varsin hyvänmakuisen massamancurryannoksen. Siinä ei ollut muuta vikaa kuin se, että se oli jokseenkin kylmä. Ruokapöytäkeskustelun aikana kävi ilmi, että Nell ei pidä Bomb’rista. Ollenkaan. Kielimuurista johtuen en kuitenkaan tarkalleen tiedä perimmäistä syytä sille, että ovatko syynä puhtaasti henkilökemiat vai jokin muu asia. Päätin kuitenkin noudattaa varovaisuutta. Nell ei ole suoranaisesti kohteliain tai ihmisrakkain tuntemani thaimaalainen, mutta hän on hyvin lojaali ja suojeleva ystäviään kohtaan.

Kutsuin molemmat vierailulle Ciela Sripatumiin. Matkalla BTS-asemalle yritin lausua aiemmin sinä päivänä oppimani lauseen “Nell mii tao bok na rak”. Nellillä on söpö kilpikonna. Nell katsoi minua hämmentyneenä. Jang toisti lauseen hänen vieressään, ja Nell totesi minulle saman tien “Nell MII tao BOK NA rak!!!” tömistellen kohti asemaa selkeästi implikoiden, että en osaa vieläkään painottaa sanoja oikein. Koin hänen reaktionsa jokseenkin huvittavaksi.

Kävimme huoneessani ja katolla ja sain katolla hienon liskon kiinni. Sain kuulla sen nimen: จิ้งจก (“dzing’dzok”).

Tilasin illaksi vielä Grabilla yhden annoksen pad thaita ravintolasta, joka oli saanut arvioissa 4.9 tähteä. Se olikin aika hyvää. Sitten vetäydyin huoneeseeni tekemään reppututkimusta.

Olin lähettänyt aiemmin viestin Shopee-verkkokaupan kautta jollekin tyypille, joka myi käytettynä samantyyppistä riippumattoa joka serkkupojalla on. Siihen en kuitenkaan saanut vastausta, joka ei sinänsä yllätä ollenkaan. Itsekään en välttämättä vastaisi, jos joku ulkomaalainen hemuli alkaisi tori.fi:ssä tiedustella jonkun tavaran perään googlekäännetyllä viestillä.