Vuoristovaelluksemme ensimmäinen etappi on Nakhon Si Thammarat kuusisataa kilometriä Bangkokista etelään. Sinne pääsemme yöbussilla. Tarkoituksenamme on viettää vuorella kolme päivää ja kaksi yötä.
Ei Tähtiporttia tänä aamuna. Pakkasin uuteen reppuuni tarpeellisina pitämiäni tavaroita, lähinnä vaatteita jotka laitoin vesitiiviisiin pusseihin varmuuden vuoksi. Makuupussi vei valitettavan suuren osan tilasta, kengät samoin. Jätin kaiken tietotekniikkani sekä kameratarvikkeeni suosiolla kotiin, mutta repusta tuli silti yllättävän raskas. Söin hieman paistetun riisin tähteitä jääkaapista ja kävin yläkerran Sky Loungessa kirjoittamassa ennen kuin lähdin reppuni kanssa matkaan.
Nell oli käskenyt minun olla labralla kello 14:30 ja tein työtä käskettyä. Muut olivatkin jo paikalla pakkaamassa. Nell ei ollut hyvällä tuulella ja tuli vielä huonommalle tuulelle reppuvalintani nähdessään. Hänestä se ei ollut tarkoitukseen sopiva. Selitin hänelle perusteluni sen hankintaan. Itse repusta en ollut huolissani, koska skotti oli sen kokeneena vaeltajana hyväksynyt, mutta oli minusta kohteliasta selittää, miksi en ollut noudattanut Nellin suositusta.
Labralla oli hieman lisää tavaraa reppuun tungettavaksi, kuten ruokatarpeita ja riippumatto. Havaitsin, että minun oli pakko pukea vaelluskengät jalkaani ja survoa sandaalit reppuun. Olin toivonut, että olisin voinut käyttää sandaaleita ainakin bussimatkan ajan.
Paikalle ilmaantui myös vähäksi aikaa yksi proffista, joka tiedusteli oliko se ensimmäinen kertani etelässä ja kertoi sen olevan vaarallista. En ymmärrä, mistä on kyse. Kaikki vaikuttavat puhuvan kyseisestä vuoresta kuin se olisi lohikäärmeen pesäluola. Iilimadoista muistetaan mainita joka käänteessä, mutta en ymmärrä, mikä niissäkään on niin ihmeellistä. Äänensävystä päätellen ne imevät ihmisten elinvoiman wraithia pahemmin, mutta suoraan kysyttäessä kaikki toteavat, etteivät ne ole vaarallisia. Vaellus itsessäänkään ei kuulosta vaikealta: Bomb’rin mukaan yhteensä kaksikymmentä kilometriä kolmessa päivässä. Lähes tasan vuosi sitten vaelsin skotin kanssa kukkuloilla Ranskassa samat kaksikymmentä kilometriä yhdessä ainoassa päivässä. Joskin tein sen ilman reppua. Ja kyllä, sain jalkaani rasitusvamman jonka parantumisessa kesti kaksi kuukautta, mutta silti!
Joka tapauksessa, minulle tuli hieman kiire reppuni uudelleenpakkaamisen kanssa. Sain homman kuitenkin hoidettua ajoissa. Suuntasimme bussiasemalle kahdella autolla. Minulle ei selvinnyt kenen kyydissä olemme, kenties jonkun retkikunnan jäsenen sukulaisen. Nell alkoi tässä vaiheessa onneksi lauhtua hieman.
Matka bussiasemalle oli jokseenkin pitkä. Perillä Nell johdatti minut ja ystävänsä jonkinlaiselle lipunmyyntiautomaatille ja teki siellä jotain. Itse istuin sen aikaa penkillä ja siirsin pitkähihaisen takkini isosta repustani pienempään siltä varalta, että bussin ilmastointi olisi samaa tasoa kuin lentokoneessa. Siinä on yksi Farpoint 55:n vahvuus: kokonaisuus koostuu kahdesta erillisestä repusta, joita voi käyttää yhdessä ja erillään. Muilla retkikuntalaisilla oli mukanaan vaellusrepun lisäksi toinen, pienempi reppu.
Kun Nell oli saanut liput, lähdimme läheiselle katukojualueelle etsimään ruokaa. Hankimme kookospähkinäpirtelön ja Nell hommasi minulle varsin herkullista porsaankaulaa eräästä kioskista. Varmistaakseni, että tulen ymmärretyksi selitin Nellille aterian aikana vielä uudelleen millä perusteella olin reppuni valinnut, ja sain anteeksi. Söimme ruokamme, ja läksimme takaisin terminaaliin.
Kävimme terminaalissa vessassa ja seurasin sitten muita kävelysiltaa pitkin paikkaan, jossa oli paljon busseja odottamassa. Irrotin tässä vaiheessa pikkureppuni isommasta ottaakseni sen matkustamoon. Tässä kului lyhyt tuokio, ja sinä aikana tietysti muut olivat ehtineet jo bussiin. Vartija alkoi tiukata minulta jotain thaiksi, mutta Nell pelasti minut lähes heti. Jätin ison repun samaan kasaan, johon muutkin olivat omansa jättäneet ja nousin bussiin.
Thaimaalainen yöbussi on hyvin jännä vekotin. Istuinten välillä on paljon enemmän tilaa kuin keskimääräisessä lentokoneessa, ja ne taipuvat enemmän taaksepäin. Lisäksi bussissa on tarjolla ilmainen välipala ja ilmainen vesipullo.
Minä ja Nell istuimme bussin takaosaan, ja käytimme aikaamme katsellen The Queen’s Gambitiä Nellin puhelimesta. Seurasin Nellin esimerkkiä ja luovuin kengistäni, vaikkakin olin havainnut että ne eivät kuumentaneet jalkojani läheskään yhtä paljon kuin luulin. Bussi oli ilmastoitu, mutta ei yhtä tehokkaasti kuin lentokone.
Kello yhdeksän aikoihin illalla pysähdyimme jonkinlaisella asemalla, jossa oli vessa, välipalamyymälä ja vieläpä ilmainen ruokatarjoilu bussimatkalaisille. Poistuin muutaman kymmenen metrin päähän asemasta ottamaan siitä valokuvaa, jolloin kohtasin pari reviiriään puolustavaa koiraa. Käänsin niille tyynesti selkäni, jotta ne eivät pitäisi minua uhkana. Eivät onneksi pitäneet. Pysähdyksen kesto oli kaksikymmentä minuuttia. Sitten matka jatkui kohti etelää.