Heräsin aamulla yllättävän varhain, kahdeksan aikaan. Jalkoihini ei ollut sattunut eilen, mutta nyt pystyin hädin tuskin kävelemään ja sama päti matkatovereihini. Yöllä oli satanut vettä, joka tarkoitti että ulos jättämämme sandaalit olivat märät.
Sain tietää, että lähtisimme tänään Kiriwongista kohti Nakhon Si Thammaratin kaupunkia aikomuksenamme lähteä takaisin Bangkokiin, jos bussilippuja olisi saatavilla. Söimme aamupalaksi jonkinlaista riisipuuroa tai riisivelliä, johon lisäsimme mausteita ja joitain muita tunnistamattomaksi jääneitä ainesosia. Tulos oli oikeastaan varsin herkullinen.
Pakkasimme hieman (mutta ei todellakaan täydellisesti) kuivuneet varusteemme takaisin reppuihimme. Professorin vaimo-oletettu tuli jälleen noutamaan meidät lava-autollaan.
Matkalla pysähdyimme samaiselle riippusillalle, josta olin ehtinyt napsaista ensimmäisenä päivänä valokuvan. Otimme paljon kuvia niin sillasta, joesta, joen penkalla laiduntavista lehmistä kuin toisistammekin. Sitten jatkoimme Nakhon Si Thammaratiin.
Pysähdyimme ensin bussiasemalla, jossa Nell asioi myyjän kanssa. Lippu yöbussilla Bangkokiin maksoi 777 bahtia. Nostimme reput pois autosta, ja nostin avuliaasti yhden ylimääräisenkin kunnes sain selville, että puolet ryhmästä aikoi palata takaisin junalla. Jatkoimmekin seuraavaksi matkaa rautatieasemalle. Odotellessamme muiden kolmen ostavan liput Nell valitti, ettei pidä junista, koska busseihin verrattuna ne ovat hitaita ja epämukavia. Toden totta: bussimatka Bangkokiin oli junamatkaa nopeampi ja erityisesti kolmosluokassa penkit olivat varsin epämukavia ja kulmikkaita. Tuli jälleen mieleen, kuinka monet maat voisivat hyötyä melkoisesti suurnopeusjunista. Matkaan kuluu thaimaalaiselta nykykalustolta 16 tuntia. Ranskalainen TGV lyhentäisi matkustusajan jotakuinkin kolmeen tuntiin. Suurnopeusjunia on Thaimaassa suunniteltukin, mutta valmista tulee tällä reitillä aikaisintaan 2037.
Kun junaliput oli ostettu, lähdimme kiertämään kaupunkia. Söimme nuudeleita jossakin katukaupassa ja Nell osti housut sekä paikallista pullaa kotimatkalle.
Kaiken kaikkiaan kaupungissa ei vaikuttanut olevan mitään kovin poikkeuksellista. Se on ulkonäöltään vähän kuin Kouvola, ja asukasluvultaankin karkeasti samaa kokoluokkaa. Kaupunki on entinen merenrantakaupunki ja siksi jokseenkin oudon muotoinen: talot pitkälti rakennettu yhden tien varrelle etelä-pohjoissuunnassa. Merenranta on kuitenkin vetäytynyt lietteen keräännyttyä alueelle.
Palasimme sitten moottoripyörätaksilla bussiasemalle odottelemaan. Nellin ystävä Näni, joka palasi Bangkokiin kanssamme bussilla soitti ystävälleen videopuhelun. Nell kertoi hänen puhuvan ystävänsä kanssa Iisaanin kielellä. Se on erityisesti Laosin kieltä suuresti muistuttava kieli, jolla on maan pohjoisosassa noin 20 miljoonaa puhujaa. 30-luvulla Iisaanin alueella suoritettujen nationalististen thaimaalaistamistoimenpiteiden seurauksena kielen käyttäminen virallisissa yhteyksissä ja sen kirjoittamiseen käytetty Tai Noi -kirjoitusjärjestelmä kiellettiin. Kieli onnistui silti säilymään jokseenkin elinvoimaisena. Nell selitti myös pyynnöstäni tarkemmin, mikseivät hän sekä ystävänsä Näni pidä Bomb’rista: kyseessä on ilmeisesti jossain määrin lipevä heppu, joka esiintyy kohteliaasti ja avuliaasti (omaa tärkeyttään korostaakseen), mutta jolla on kuitenkin myöhemmin ikävä tapa vähätellä ja mustamaalata muita ihmisiä (myös omaa tärkeyttään korostaakseen). Minua kohtaan hän on ollut aina kohtelias, mutta en ole viime aikoina puhunut hänelle kovinkaan paljon Nellin aiemmista varoituksista johtuen ja tulevaisuudessa taidan puhua vielä vähemmän.
Bussissa näimme vuorenhuippuja peittävät mantelipilvet, jotka selittivät alueen ikuisen sateen. Katsoimme myös loppuun The Queen’s Gambitin, joka ei ollut ollenkaan hullumpi sarja. Illalla minulle tuli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon suoranainen sudennälkä, ja päätin tilata itselleni kaksi pizzaa (thaimaalaiset pizzat ovat varsin pieniä) kotiin päästyäni.
En ole hyvä nukkumaan busseissa. Tälläkin kertaa jalkani alkoivat nykiä ja vaivata minua haittaamalla nukahtamistani.