Wat Arun

lauantaina 3. joulukuuta 2022

Tänään olin päättänyt käydä skotin kanssa Wat Arunissa, aamunkoiton temppelissä, koska se on yksi Bangkokin tunnetuimmista nähtävyyksistä ja sen kuva on kymmenen bahtin kolikossa. En ole koskaan aiemmin käynyt siellä.

Menimme paikalle veneellä ja otin varmuuden vuoksi pitkät housut mukaan siltä varalta, että skotin melko lyhyet shortsit tuomittaisiin temppelissä siveettömiksi eikä hän pääsisi sisään.

Menimme ensin BTS:llä Mo Chitin asemalle, sieltä Bang Phon MRT-asemalle ja yritimme löytää lipunmyyjän jokilaivaan. Paikka oli kuitenkin autio. Muistelin, että lipun voi ostaa myös laivasta. Skotti kysyi parilta paikalliselta ohjeita ja olimme kuin olimmekin oikeassa paikassa, eli istuuduimme odottamaan venettä. Sen saapumisessa kesti pikemminkin puoli tuntia kuin paikallisen ilmoittama viisitoista minuuttia, mutta ei se haitannut. Olimme varjossa veden äärellä ja tuulenvire viilensi mukavasti. Olo oli suunnilleen samanlainen kuin lämpimänä kesäpäivänä Suomessa.

Lopulta paatti tuli paikalle kyydissään paljon farangeja. Halusimme istuutua paapuurin puolelle kuvataksemme joen itärannalla olevan sotilasjuntan päämajan parlamenttitalon, mutta sillä puolella ei ollut tilaa. Olin toisaalta unohtanut, kuinka hervotomman kokoinen pytinki kyseinen rakennus on, eikä se olisi mahtunut kuvaan muutenkaan. Sääli sinänsä, se yhdistää varsin ainutlaatuisella tavalla thai- ja sith-arkkitehtuurit.

Varsin miellyttävän laivamatkan jälkeen saavuimme temppelille. Se oli varsin suurikokoinen ja näytti kaukaa harmaalta. Pääsymaksu oli sata bahtia, skotin housuja ei tuomittu siveettömiksi ja hän pääsi vaikeuksitta sisään. Temppelin lähellä oli kuitenkin helppo havaita, että eihän se ollut harmaa ensinkään vaan valkoinen, mutta koristeltu sinisillä, vihreillä ja ruskeilla posliininpaloilla ja simpukankuorilla. Paikka oli aivan täynnä turisteja seisoskelemassa joka paikassa kuvaamassa itseään ja toisiaan.

Siinä se sitten olikin. Lähdimme skotin kanssa etsimään ruokaa ja päädyimme Googlen suosituksesta pienen kävelymatkan päässä olevaan Butcher Factory -nimiseen hyvin sisustettuun pihviravintolaan. Tutkimme ruokalistaa pitkään ja yritimme päättää, mitä syödä vai olisiko paikka liian kallis. Lopulta meille tuotiin myös pihvilista, jonka merkitys oli vähän aikaa epäselvä. Se oli kuitenkin varsin yksinkertainen: siinä kerrottiin minkä kokoisia ihmisravinnoksi kelpaavia lihankappaleita heillä oli juuri nyt varastossa, mitä osaa eläimestä ne edustivat ja mitä ne maksaisivat. Otimme yhteensä noin 500 grammaa eri sorttisia lihoja ja päätimme jakaa ne keskenämme.

Tämä oli mahdollisesti ensimmäinen lehmänliha-annokseni ainakin kuukauteen, ja se teki todellakin eetvarttia. Pöytään kannettiin ohueksi viipaloituja äärimehukkaita medium-miinus -paistettuja lihanpaloja muutamien juuresten ja kokonaisten paistettujen valkosipulien kera. Siihen kun laittoi päälle vähän talon pippurikastiketta ja dippasi suolamyllystä saatuun suolaan oli makunautinto täydellinen.

Skotti oli niin ihastunut ruokaan, että ehdotti vielä yhden lisälautasellisen tilaamista. Se olisi kuitenkin tullut sen verran kalliiksi, että ehdotin Swenseniin menoa, johon hän suostuikin oikopäätä.

Lasku oli varsin suolainen, 650 bahtia per lärvi. Ainakin rahalle sai vastinetta, toisin kuin vaikkapa eilen. Kävelimme lähimmälle MRT-asemalle ja suuntasimme centralwOrldin Swensenille. Siellä seuraamme liittyi myös skotin myanmarilainen ystävätär, joka minulla oli kunnia tavata ensimmäistä kertaa.

Jäätelöt syötyämme lähdin kotiin kertaamaan thaita, nukkumaan, kirjoittamaan ja soittamaan kavereille Suomeen (en välttämättä tässä järjestyksessä).