Nukuin jälleen vähän huonosti. Koska en ollut ehtinyt eilen harrastamaan kuntoilua laisinkaan, päätin harrastaa sitä tänään kahden tähtiporttijakson edestä. Kyllä näin on. Tuskin uskon itsekään sitä todeksi, mutta näin tapahtui. Havaitsin myös selkeitä kehittymisen merkkejä: poljin kuntopyörällä suurimman osan ajasta vastustasolla yhdeksän ilman mitään ongelmia, kun aloittaessani suurin vastus, jota kykenin käyttämään oli kuusi. Näin tuli myös pakettiin Stargate Atlantiksen ensimmäinen tuotantokausi, paitsi että S01E20:n (The Siege Part II) loppuhetkillä on videotiedostossa jokin virhe, josta syystä viimeiset kymmenen minuuttia jäi katsomatta. Tämä on hyvin harmillista.
Päätin lähteä toteuttamaan erästä suunnitelmaani, joka minulla oli kun tulin tänne: haluan kuvata timelapse-videon BTS:stä käsin koko radan pituudelta Khu Khotista Khehaan ja päinvastoin. Harjoitteiden jälkeen kuitenkin pyörittelin liian kauan peukaloitani kämpässäni leikkien Affinity Photo 2:n uudella WebP-vientitoiminnallisuudella. En saanut mitään aikaiseksi ennen kuin tiesin olevan liian myöhäistä. Aurinko laskisi ennen kuin ehtisin takaisin Khehasta Khu Khotiin, ja ikkunasta ei näkisi enää mitään.
Päätin kuitenkin suorittaa täysimittaisen kuvauksen sijaan lyhyemmän kuvauskokeen ja ajaa BTS:llä Khu Khotista (คูคต) Mo Chitiin (หมอชิต) asti. Arvelin testauksen olevan joka tapauksessa tarpeellista koko radan kuvaamista varten, koska kuvaukseen saattaa liittyä seikkoja, joita en osaa ottaa kokeilematta huomioon.
Lähdin siis BTS:llä Khu Khotin päätepysäkille (N24) kuvauslaitteisto mukanani. Aikomuksenani oli kiinnittää se junan ikkunaan ja istua penkille välittömästi sen eteen niin, ettei kukaan pääse nyysimään sitä. Tämä osa suunnitelmasta toimi kohtuullisen hyvin. Junan lähtiessä Khu Khotilta minulla oli kuitenkin pieniä ongelmia vekottimen lukitsemisessa oikeaan asentoon siten, ettei kamera olisi vinossa. Lisäksi lasiin kiinni laitettava heijastuksia estävä silikonihuppu ei ollut ensi yrittämällä aivan oikeassa asennossa. Kiinnitysprosessi tulee hoitaa nopeasti ja päättäväisesti, jottei juna ehdi lähteä ennen kuvauksen alkamista. Matkustin kaksi kertaa yhden asemanvälin Yaek Kor Por Aorin (แยก คปอ.) asemalle, ja palasin sitten toisella junalla Khu Khotiin, jotta saisin homman tehtyä varmasti kunnolla.
Kolmannella yrittämällä pulttasin laitteen ammattimiehen elkein kiinni ikkunalasiin, laskin perseeni penkkiin sen eteen ja matkustin muina miehinä aina Siamin keskusasemalle asti.
Kaiken kaikkiaan testaus on paljastanut seuraavat asiat:
- Junaan on mentävä päätepysäkillä, koska muuten siellä on niin paljon ihmisiä, ettet saa kameraa kiinni lasiin
- Junat on aina tapetoitu mainoksilla niin, että vain ensimmäisen ja viimeisen vaunun ikkunoista on hyvä näkyvyys ulos
- Junien ikkunat ovat usein likaiset, etkä voi tehdä yhtään mitään asialle
- Avaa puhelimen lukitus ennen, kuin kiinnität sen lasiin
- Kameran silikonihuppu ei ole täysin valotiivis, joka aiheuttaa ajoittain vähäisiä heijastuksia
- Automaattivalotus asemilla toimii heikosti, kaikki asemarakennuksen ulkopuolella on puhkipalaneen kirkasta
- Asemilla olevat portit (sikäli kun niitä on) estävät asemien kunnollisen kuvaamisen
- Kuvata kannattaa ottaa junan vasemmalta puolelta eikä oikealta kuten tässä testissä
- Kuvia pitäisi sopivan nopeuden saamiseksi ottaa noin kolme sekunnissa, tämä tarkoittaa noin kahdenkymmenen gigatavun tiedostokokoa yhdensuuntaista matkaa kohden
- Jostain syystä junien kiihdyttäminen ja jarruttaminen saa aikaan kameran kuvan voimakkaan kallistumisen, vaikka kamera on täysin paikallaan eikä juna kallistu fyysisesti yhtään mihinkään
Tämä viimeinen pointti on erityisen mielenkiintoinen. Mistä kuvan kallistuminen johtuu? Arvioisin, että syynä on käyttämäni kameraohjelmiston automaattinen kuvanvakautus. Digitaalisen tai optisen (OIS) kuvanvakautuksen tarkoituksena on, että kamera kykenee kompensoimaan kameran liikkeestä johtuvaa epävakautta kuvassa. Meitä kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti kallistumisen kompensointi. Miten kamera tietää, että sitä kallistetaan? Esimerkiksi kiihtyvyysanturilla. Käytännössä kiihtyvyysanturi olettaa, että maapallon painovoima aiheuttaa putoamiskiihtyvyyden, jonka suuruus on 9.81 m/s². Tätä lukemaa nimitetään myös g-voimaksi. Kyseinen voima vetää esineitä täsmälleen maapallon keskipisteettä kohti, eli puhelin voi kiihtyvyyden suunnan määrittämällä todeta, mikä on alaspäin.
Tässä on kuitenkin sellainen probleema, että junan kiihtyvyys on karkeasti 1 m/s² eli noin 0.1 g:tä. Tämä vaihtelee hieman eri tyyppisten junien välillä, mutta se lienee suhteellisen hyvä arvio. Kaikkialla maailmassa junien kiihtyvyys on nimittäin mitä todennäköisimmin valittu siten, että se on jotakuinkin korkein mahdollinen kiihtyvyys, jolla ihmiset kykenevät seisomaan junassa sen kiihdyttäessä tai jarruttaessa.
Fysikaalisesti ei ole mitään eroa junan kiihtyvyydellä ja painovoiman aiheuttamalla putoamiskiihtyvyydellä. Näin muodoin kiihtyvyysanturi mittaa molemmat, ja arvelee, että näiden kahden kiihtyvyyden summavektorin suunta on painovoiman suunta, vaikka summavektori on oikeasti pari astetta vinossa. Puhelin siis tulkitsee junan kiihtyvyyden olevan vain maan painovoimaa, joka on vaihtanut hieman suuntaa. Maan painovoiman suunnanmuutos tarkoittaisi puhelimen olevan vinossa ja ohjelmisto reagoi tähän kallistamalla kuvaa vastakkaiseen suuntaan. Koska puhelin ei todellisuudessa ole vinossa, kallistuu kuva hassusti aina junan kiihdyttäessä tai jarruttaessa.
Tein tarpeelliset laskelmat. Jos oletamme junan kiihtyvyydeksi 1 m/s² niin kiihtyvyyden summavektori on 5.8° vinossa. Jos oletamme junan kiihtyvyydeksi 0.8 m/s², on summavektori 4.7° astetta vinossa. Videon perusteella puolestaan näyttäisi, että kuva on öpauttiarallaa 4°…5° vinossa jarrutusten ja kiihdytysten aikana. Totesin, että laskutoimitusten perusteella yllä olevasta teoriasta ei voida päätellä oikein mitään.
Löysin kuvausohjelmistostani nappulan, jolla pystyi säätämään “horisonttivakauttajan” toimintaa. Siitä voidaan päätellä jotain.
Illalla sain viestin puhelimeni LINE-sovellukseen joltain kauniilta naiselta. Hemmetin spämmibotit, niistä ei näköjään pääse täälläkään eroon. Saan myös aika usein prepaid-liittymääni jotain kalasteluviestejä ja Taksin Shinawatran puhelinyhtiö muistaa uudella tekstiviestillä monta kertaa viikossa. Joka tapauksessa leidi esitteli itsensä, ja lähetti sitten minulle muutaman minua esittävän valokuvan. Ahaa! Hän olikin yksi Khao Luangin retkikunnan jäsenistä, en vain ollut katsonut profiilikuvaa enkä tullut koskaan kysyneeksi hänen nimeään. Noh, ei siinä.