Olin väärässä nukkumisen suhteen. Jostain syystä sain kuin saikin nukutuksi muutamia tunteja syvää unta, ennen kuin minulle tuli kylmä ja heräsin neljältä aamuyöstä. Otin toisenkin lämpöpeiton käyttööni ja levitin sen päälleni. Se auttoi jossain määrin, mutta ei yhtä paljon kuin kuulemissani mainospuheissa. Ennen pitkää sain taas unen päästä kiinni joksikin aikaa.
Havahduin kello seitsemän aamulla skotin poissaoloon sekä kylmyyteen. Hän oli eilen ilmoittanut pitävänsä varmana sitä, että karavaani lähtee kello 6:30, koska oli kantajien puheista sellaista kuullut. Näin ei selkeästi ollut tapahtunut. Lähdin haahuilemaan ympäriinsä, ottamaan valokuvia auringonnousun valaisemista vuorista ja etsimään skottia.
Löysin skotin, joka totesi ottaneensa mitä ilmeisimmin väärin vaarin aikatauluista. Tarjolla oli aamupalaksi esimerkiksi suklaalevitteellä päällystettyä leipää ja kahvia. Tapoimme aikaa, kunnes kello tuli noin 11 jolloin laitoimme varusteet kasaan ja jatkoimme matkaa. Varusteet olivat kondensaatiovedestä johtuen osin märkiä. Annoin Nellille myös yhden mustan roskasäkin kasvinäytteiden (joita oli kertynyt melkoisesti) säilömistä varten. Lämpötila oli noussut muutamassa tunnissa kymmenisen astetta.
Kävelimme hajanaisessa jonossa vuorijonon huipulla. Ensimmäisen raskaan nousun kohdalla huomasin, että kykenin kiipeämään erinomaisten kenkieni, harjoitteluni ja pituuteni ansiosta huomattavasti nopeammin kuin muu ryhmä lukuunottaamatta skottia sekä kantajia, jotka olivat menneet edeltä. Etenin vuorijonon huipulla itseänikin suuresti hämmästyttävää vauhtia. Pysähdyin usein odottamaan pääjoukkoa, mutta he eivät siltikään saavuttaneet minua. Matalasta kasvillisuudesta johtuen näkyvyys oli erinomainen ja mitään eksymisen vaaraa ei ollut. Kaiken kaikkiaan uudet kykyni olivat mielestäni hyvin erikoisia, koska olen tottunut olemaan aina porukan huonoin kun fyysisistä harjoitteista puhutaan. Uteliaisuudesta päätin testata uusia voimiani ja etenin nopeasti, kunnes nousin eräälle huipulle, josta näin kantajat taukopaikalla kymmenisen metriä alapuolellani. Päätin odottaa muita taukopaikalla. Sinne pääseminen vaikutti kuitenkin mutkikkaalta, koska en päässyt etenemään huipulta alas sen jyrkkyyden takia. Huusin alas tiedustelun reittiohjeista. Kantaja käski palata vähän takaisinpäin. Tein sillä tavalla, ja löysin polun, joka johti taukopaikalle. Siellä tapasin kantajien lisäksi skotin, joka oli ehtinyt paikalle hieman ennen minua.
Otimme muutamia valokuvia odottaessamme muita ja skotti kävi samalla vuorenhuipulla, josta olin juuri äsken laskeutunut. Hän kertoi myös, että Nell oli huolestunut minusta kun olin painellut menemään hänen mielestään liian kauas eteen. Nell oli siksi minulle vihainen. Olin oikeastaan vatsin otettu Nellin välittämisestä (jota hän ei ilmaise suoraan käytännössä koskaan), mutta en sanonut vielä tässä vaiheessa mitään.
Kun pääjoukko saapui, söimme lounasta mukana kantamistamme rasioista. Sitten lähdin jälleen seuraamaan kantajia. He liikkuivat pääasiassa viidakkopolun suojassa, koska thait välttävät mielellään suorassa auringonpaisteessa olemisen. Minä taas pidin enemmän sen vieressä olevasta maisemareitistä, josta näki ympäröiviin laaksoihin. Seurasin heitä jonkin matkaa odotellen muita hetkisen eräällä upealla vuoristoniityllä ja kiiveten sitten vuorenhuipun päälle. Sieltä käsin näin myös määränpään, Doi Pui Luangin.
Sitten havaitsin tehneeni virhearvion. Ensiksi totesin, että huipun toiselta puolelta ei pääsisi alas, eli olin umpikujassa. Määränpäähän ei pääsisi tätä tietä. Tiheän kasvillisuuden vuoksi en myöskään nähnyt muuta retkikuntaa, joskin kuulin heidät. Lähetin skotille pari viestiä ja päätin palata takaisinpäin kunnes tapasin toiset ohittamassani tienhaarassa, jossa tie haarautui viidakkoon. He olivat hämmästyksekseni vasta juuri saapuneet sinne. Jatkoimme matkaa viidakon läpi. Maasto oli hieman kosteaa, mutta yllättävän helppokulkuista.
Sain kuulla skotilta huomautuksen punaisista korvistani. Olin ikävästi unohtanut suojata naaamani ja korvani auringonpaisteelta, ja tänään olimme kävelleet suorassa auringonvalossa monta tuntia. Sadattelin unohdustani ja laitoin lierihattuni päähän.
Ennen pitkää viidakko muuttui vuoristoniityksi. Näytti kuulemma vähän samalta kuin Skotlannissa. Emme kuitenkaan kulkeneet edessä häämöttävälle huipulle, vaan kiersimme sen ympäri paremmalle telttailupaikalle. Laitoimme pienen lepohetken jälkeen teltan pystyyn, vaihdoin sandaalit jalkaan ja lähdimme skotin kanssa kiipeämään huipulle (jonne oli vain vähän matkaa) suorinta tietä. Se oli hirveä virhe. Rinne alkoi viettää hyvin jyrkästi ylöspäin kunnes se oli lähes 90 asteen kulmassa. Pääsimme lopulta ylös ja katselimme siellä ympärillemme hetken aikaa. Yksi toinen retkikuntalainen oli noussut huipulle toista tietä maisemaa ihmettelemään ja sanoi matkan hoituvan viidessätoista minuutissa. Tiesimme, että retkisuunnitelman mukaan tarkoituksenamme oli olla paikalla noin auringonlaskuun mennessä eli noin tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua, joten lähdimme takaisin ja vaihdoimme yövarusteisiin, eli lisää vaatetta päälle. Näimme myös Nellin, joka oli sitä mieltä, ettei halua puhua kanssani. Sanoin hänelle, että olen hyvin otettu hänen huolestaan hyvinvointini suhteen ja se kertoo, että hän välittää minusta. Nell näytti edelleen hieman happamalta, mutta tarjosi karkin ja suostui taas puhumaan minulle. Huomioiden aiemmin päivällä tapahtuneen erehdykseni reitistä, hänen huolensa ei myöskään ollut täysin tuulesta temmattu.
Kun koko matkaseurue oli päässyt vuoren huipulle, ohjelmassa oli lähinnä valokuvien ottoa. Maisema oli auringonlaskun aikaan valitettavan pilvinen, joten kuvasimme lähinnä toisiamme.
Illalla söimme vielä useasta ruokalajista koostuvan iltapalan, jonka yhteydessä oli tunnistamattoman kirkkaan nesteen tarjoilu. Menin telttaani kirjoittamaan noin puoli kahdeksan aikaan. Skotti tuli paikalle kaksi tuntia myöhemmin äidinkielen ääntämys selvästi kärsineenä. Hän ei kuitenkaan jäänyt telttaan, vaan lähti pesemään hampaitaan. Tämä oli onni. Ulkoa alkoi nimittäin pian kuulua alkoholimyrkytyksen ääniä.
Seurasi noin tunnin-kahden mittainen aika, jonka aikana kuuntelin teltassa kun skotin elimistö poisti sisuksistaan kaiken tämän nauttiman tunnistamattoman kirkkaan nesteen. Hän tuli ajoittain teltan ulkokuoren alle istumaan, mutta ei tullut itse telttaan sisälle. Nukkumaan en uskaltanut mennä, koska minun oli varmistettava, että skotti ei pökerry teltan ulkopuolelle. Olimme noin 1800 metrin korkeudella merenpinnasta, ja yöt olivat kylmiä ja kosteita. Lopulta hän tuli takaisin telttaan varsin katuvaisella mielialalla. En ollut todellakaan hyvällä tuulella, mutta uskoakseni oli jokseenkin turhaa lähteä läksyttämään tuossa tilassa olevaa ihmistä. Hän yökkäsi vielä viimeisen kerran teltan oven ulkopuolelle ja meni sitten makuupussiinsa kylmästä valittaen ja hengittäen niin nopeasti, että arvasin kyseessä olevan hypotermia. Onneksi minulla oli sen torjumiseksi toinenkin lämpöpeitteemme valmiina. Peitin hänet sillä, ja hytiseminen loppui varsin pian.
Valvoin vielä tunnin verran tarkoituksenani varmistaa, ettei mitään sen pahempaa tapahtuisi. Sinänsä en ollut erityisen huolissani, koska hänen ruuansulatuselimistössään ei ulkoa kuuluneista äänistä päätellen taatusti ollut enää yhtään alkoholia jäljellä.
Koko episodi muistutti minulle konkreettisesti, miksi olen tehnyt päätöksen totaalikieltäytyä tuliliemestä jo vuosia sitten: vaikka pyrkisikin noudattamaan varovaisuutta, niin on aina olemassa riski siihen, että se johtaa aina silloin tällöin juuri tällaisiin tilanteisiin. Se on aivan helvetin noloa sinulle itsellesi, mutta ennen kaikkea se on ikävää läheisillesi. Sen olen päättänyt, että tämän asian suhteen minusta ei tarvitse ikinä kantaa huolta.
Ko viin om bääs ni järk om bersses.