Koska tämä jäi eilen eksplisiittisesti mainitsematta, niin tiedotettakoon nyt seuraavasti: Matkani määränpää on Koh Tao (Kilpikonnasaari). Tarkoitus: suorittaa sukelluslisenssi ja harjoitella mopolla ajamista paikassa, joka on rauhallisempi kuin Bangkok.
Bussi pysähtyi kahdelta yöllä kokonaiseksi tunniksi johonkin taukopaikkaan, jossa myytiin jotain välipalaa. Tämä oli minusta vähän outoa. Autenttiset thaimaalaiset yöbussit pysähtyvät taukopaikoilla korkeintaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi ja ennen puoltayötä, jotta ihmiset saavat nukutuksi.
Olimme perillä laiturilla reilusti ennen aamukuutta, yön kylmimpään aikaan. Bussissa olin sadatellut mielessäni sitä, että en ollut ottanut mukaan pitkähihaista paitaa. Vaikka olimmekin merenpinnan tasolla ja etelässä, lämpötila oli öisin vain 21 astetta. Sitten poistuin bussista ja havaitsin suureksi riemukseni, että itse asiassahan bussissa oli ollut kylmempää kuin ulkona enkä välttämättä tarvinnutkaan pitkähihaista päällyspaitaa. Laitoin repun selkääni ja kävelin vähän ympäriinsä yrittäen pitää tällä tavoin itseni lämpimänä ja myös onnistuen siinä.
Satamassa oli paljon ihmisiä. Lautta lähtisi vasta kello seitsemän, joten olimme paikalla runsaasti etuajassa. Miksi? Hyväntahtoinen selitys kuuluu, että mahdollisten liikenneruuhkien takia oli hyvä varata bussimatkaan ylimääräistä aikaa. Pahantahtoinen selitys kuuluu, että odotuttamalla ihmisiä puolitoista tuntia laiturialueella lauttayhtiö saa kaupattua heille riistohintaista kahvia ja pullaa.
Ennen pitkää kuuluttaja, joka oli ilmiselvä katoey alkoi neuvoa ihmisiä lauttoihin riippuen siitä, mikä tarra heidän paidassaan oli. Pääsin ensimmäiseen venhoon ja harpoin varsin kovaa vauhtia muutaman sadan metrin mittaisen laiturin toiseen päähän päästäkseni laivaan ensimmäisten joukossa. Nousin saman tien portaat kattopaikalle, jotta voisin kuvata maisemia. Katamaraanissa oli paikat yhteensä neljällesadalle ihmiselle.
Lopulta matka alkoi, mutta kuvaamisesta ei tullut mitään. Paatti pyyhälsi kohti kilpikonnasaarta noin 45 kilometriä tunnissa ja merisairauden riski oli todellinen. Vähän väliä nimittäin otti mahanpohjasta, kun venho syöksyi johonkin aallonpohjaan nousten taas kohta ylös.
Otin kerran tukevan asennon ja yritin nousta seisomaan ottaakseni kuvan, mutta silloin minuun iski koko voimalla veneen liikkumisen aiheuttama ilmanpaine ja hädin tuskin pystyin pitelemään puhelimestani kiinni. Istuin takaisin alas.
Saari oli näkyvissä kello 7:40, mutta rantauduimme vasta kello 8:45. Päätin mennä ensiksi sukelluskouluun, koska olin varannut hotellini sitä kautta. Ilokseni havaitsin, että sinne pystyi kävelemään laiturilta viidessä minuutissa. Tein näin. Esitin asiani, ja varaus löytyi. Harmillisesti tosin epäilen henkilökunnan olevan venäläisiä, ainakin nimien perusteella. Tässä maailmantilanteessa boikotoisin hyvin mielelläni kaikkea venäläistä liiketoimintaa. Majoitukseni oli kirjaimellisesti kivenheiton päässä sukelluskaupasta, viereisessä rakennuksessa. Jahka minulle oli selitetty juurta jaksain mikä kaikki hotellissa oli kielletty, sain avaimen ilmastoituun bungalowiin ja maksoin majoituksesta yhteensä 4000 bahtia, 800 bahtia / yö. Purin tavarani, kävin suihkussa, selasin internetiä ja nukuin sitten muutaman tunnin.
Kun lähdin nokosten jälkeen liikkeelle, niin havaitsin, etten saa huoneen tallelokeroa suljettua. Mainitsin asiasta hotellin henkilökunnalle, ja eräs mies tuli vaihtamaan tallelokeron paristoja. Muutaman yrittämän jälkeen se toimi jälleen. Samalla minulle selvisi kuitenkin sellainen kiintoisa asia, että kaappi on avattavissa myös henkilökunnan avaimella numerokoodin lisäksi. Avaimenreikä on piilotettu valmistajan nimikyltin alle. Käy toisaalta järkeen, vierailijat todennäköisesti unohtavat numerokoodinsa melko usein.
Lähdin siis etsimään ruokaa ja skoottereita. Skootterin löysin ensin, ja vuokraajan kehottamana otin siitä valokuvat ennen vuokrausta. Se ei ollut erityisen hyvässä kunnossa, vaan vaikutti kärsineen huomattavia vaurioita maalipintaansa. Tämä ei tosin minua haitannut, pikemminkin päinvastoin. Jos kolaroisin sen, niin vekottimen korvausarvo olisi pienempi kuin tuliterän skootterin. Hintaa tuli 250 bahtia / päivä. En halunnut jättää passiani pantiksi, sen sijaan jätin 5000 bahtia. Sain kaupan päälle myös varsin muodikkaan vaaleanpunaisen kypärän. Nostaessani rahaa pankkiautomaatilta eräs hollantilainen turisti totesi minulle, että ihme räpellin oli kyllä veloittanut hänen korttiaan, mutta hän ei ollut saanut rahaa. Päätin käydä suosiolla toisella pankkiautomaatilla.
Ajelin vähän ympäriinsä. Se oli helpompaa kuin Hua Hinissä, joka saattoi johtua siitä, että tällä kertaa ajoin yksin ilman matkustajaa. Alkoi vaikuttaa siltä, että saari on (ehkä ennalta-arvattavasti) täysi turistirysä. Voimmekin siis lisätä sen listaan Thaimaan muista turistirysistä Nanan, Khao Shan Roadin, Chiang Main vanhankaupungin ja kumppanien jatkoksi.
Söin illallista pienessä Google Mapsiin merkitsemättömässä ravintolassa, jota piti vanha thaimaalaisnainen. Kun tutkin ruokalistaa, syliini hyppäsi musta kissa (jonka emäntä kantoi pian muualle). Tilasin phat thain kanalla. Se oli ihan OK, joskin olen vahvasti sitä mieltä, ettei porkkana kuulu phat thainin. Emäntä suorastaan innostui, kun farang osasi muutaman sanan thaita laskunmaksun yhteydessä.
Menin takaisin majoitusmökkiini ja päätin käydä uimassa niin kauan kuin auringonvaloa vielä oli. Hiekkarannalle oli oveltani vain muutaman kymmenen metrin matka. Näin merenpohjassa sukelluslasieni kanssa lehtiä, oksia, muovikasseja, juomapulloja, muutaman kalan ja lisäksi sellaisen harjoitusrenkaan, jonka sukellusharjoituksissa voi nakata uima-altaaseen ja joka on harjoittelijan pohjasta sukellettava. Otin renkaan mukaani. Näkymä rannalta ei ollut aivan samanlainen kuin matkaesitteissä johtuen pilvisestä säästä, mutta kyllä sitä mieluummin katseli kuin lumista kuusimetsää.
Päätin käydä pimeyden laskeuduttua ostamassa vielä itselleni jotakin mässytettävää 7-Elevenistä. Ajoin mopollani lähimpään 7-Eleveniin. Farangit olivat kuitenkin ostaneet sen tyhjäksi. Ajoin siis seuraavaan 7-Eleveniin. Tein matkalla harmillisen ajovirheen: koska en tiennyt tarkalleen mihin olin menossa, laitoin vilkun oikealle päälle liian myöhään ja ryhmittyminen keskiviivalle jäi niin ikään myöhäiseksi. Seurauksena kuulin takaa tööttäyksen ja kaksi mopoa meni ohitseni niin vasemmalta kuin oikealta. Onneksi en ollut alkanut kääntymään, vaan olin pysähtynyt keskiviivalle. Muutoin oikealta ohittanut olisi ollut kyljessä. Noh, tämän takia tulin harjoittelemaan tänne sen sijaan että olisin Bangkokissa rekkojen keskellä tölhimässä. Toisaalta täällä ajelevat farangit saattavat olla vielä rekkojakin pahempi turvallisuusriski ohitellessaan väärältä puolelta ja harva käyttää vilkkua (ja jos käyttää, unohtaa sen päälle kääntymisen jälkeen).
7-Elevenin hinnat olivat neljänneksen korkeampia kuin Bangkokissa. Normaalisti 22 bahtin ananaspasteija maksoi 26 bahtia. Pöyristyttävää.
Palasin takaisin samaa reittiä, kuin olin tullutkin ja kävin reissulla pienessä supermarketissa ostamassa keksejä. Jatkoin yhä samaa reittiä ja käännyin vasemmalle pikkukadulle, kunnes joku paikallinen huusi “one-way!”. No pitihän se arvata. Tein U-käännöksen, suuntasin takaisin päätielle ja käännyin seuraavasta vasemmalle. Näin tien alussa Bangkok Bankin talletusautomaatin! Se oli mielenkiintoista. Päätin puolessavälissä katua, että haluan kokeilla sitä. En kuitenkaan halunnut tehdä jyrkällä kadulla U-käännöstä vaan ajoin korttelin ympäri uudestaan samaan paikkaan.
Syötin aparaattiin tilinumeroni. Se näytti sen jälkeen nimeni, josta tiesin tilin olevan oikea. Tämän jälkeen laite avasi epämääräisen muotoisen laatikon, ja kehotti laittamaan rahat sinne. Laatikon muodosta oli vaikea päätellä, kuinka setelit tulisi sinne asetella, mutta päätin kokeilla pystysuuntaista asettelua ja se toimi. 9000 bahtin käteistalletukselle tuli hintaa 20 bahtia.
Ajoin takaisin hotellille. En ollut erityisen hyvällä tuulella johtuen hinnoista, farangien lukumäärästä saarella ja ajosuorituksistani. Päivä kuitenkin muuttui paremmaksi, kun kuulin mökkiini tutun äänen.
Ä-ÖÖ!
Ä-ÖÖÖÖ!
Ä-ÖÖ!!!
Ä-ÖÖ!!!
Ä-ÖÖööööö…
Ulkona mekasti tietysti tokeegekko, jonka äänekäs parittelukutsu voi pitää tottumattoman farangin valveilla puoli yötä. Menin etsimään liskoa otsalamppuni kanssa. Kävelin ympäriinsä vähän aikaa, ja näin useitakin suuria tokeegekkoja kiipeilemässä puunrungoilla ja seinillä. Omankin mökkini ulkoseinällä oli yksi. Yritin myös pyydystää liskon, mutta laihoin tuloksin. Ehkä se on hyvä asia. Lisko puree.
Myöhäisillasta kirjoitin vielä blogia, soittelin Suomeen ja käytin hotellin wifiä häpeilemättä niin kuvien siirtämiseen kuin tietokoneeni päivittämiseen.