Merkittävä osa eilispäivästä kului farangeilla lastatussa sukelluspaatissa ja sen jälkeen merenpohjassa. Zlata ei epäröi antaa huutia, jos joku säilyttää sukelluslasejaan väärässä paikassa, ui liian nopeasti, testaa sukellusliivinsä puuttellisesti tai luoja paratkoon ottaa regulaattorin pois suustaan väärään aikaan. Jos ohjeistusta tulee, niin se tulee sen verran tomeralla äänensävyllä, että sitä kuuntelisi merijalkaväen sotilaskin asennossa seisten. Mainitsinko, että Zlata on syntynyt Neuvostoliitossa? Tiedämme kuitenkin, että hän mesoaa vain, koska rakastaa meitä.
Eilinen sukellus oli aloitettu keskipäivällä, tämänpäiväinen taas alkoi jo 7:30 aamulla. Ajoin moponi parissa minuutissa saaren päälaiturille ja otin tällä kertaa myös avaimet mukaani (eilisestä poiketen). Sukellusparinani jatkoi Yhdysvalloista Washingtonin osavaltiosta kotoisin oleva John, joka halusi opetella sukeltamaan meribiologi-isänsä jalanjäljissä. Kiipesimme laiturilta veneeseen, sitten toiseen veneeseen ja sitä kautta vielä kolmanteen veneeseen, joka vei meidät sukelluspaikalle. Se oli jokseenkin täynnä sukellusryhmiä kuten muutkin paikalle suuntaavat veneet, mutta ryhmät onnistuivat jotenkin porrastamaan lähdöt ja saapumiset niin, että saimme suorittaa toimemme jokseenkin rauhassa. Laitoimme varusteet kuntoon ja Zlata selitti, minne sukellamme ja mitä teemme. Ohjelmassa oli muun muassa kompassin ja sukellustietokoneen käyttöä sekä hätätapauksessa tehtävä pikainen ylösnousemus. Saimme pitää vähän hauskaakin. Korallien alapuolella lähellä pohjaa piileksi rauskuja ja mureenoita. Korallien päällä puolestaan oli sadoittain pikkukaloja, jotka eivät suurestikaan välittäneet ympärillään parveilevista sukeltajista. Jos sukeltaja tuli aivan lähelle, piiloutuivat kalat korallien suojaan.
Miten näinkin kylmää inhoava ihminen kuin minä onkin onnistunut löytämään kaikki Thaimaan kylmimmät loukot? Ensin palelin vuorella, sitten toisella vuorella ja nyt merenpohjassa. Vaikka veden lämpötila oli 28 astetta, niin viimeistään toisella sukelluksella tuli vilu. Onneksi minulla oli tänään mukana sukelluspuvun alla pitkähihainen sukelluspaita, joka auttoi jonkin verran asian suhteen.
Kokonaisuudessaan alue ei vaikuttanut erityisen terveeltä. Osa pohjasta näytti siltä, kuin sinne olisi heitetty dynamiittipötkö ja elävätkin korallit olivat lähinnä rusehtavan värisiä (toisaalta en ole aivan varma siitä, miltä sen pitäisi näyttää tässä valaistuksessa). Kävimme päivän toisella sukelluksella aina kahdeksantoista metrin syvyydessä asti, joka on suurin sallittu syvyys tutkintomme suorittajille.
Rantauduttuamme ajoin mopollani takaisin sukelluspuotiin John takaistuimella, kirjasimme sukelluksemme lokiin ja keskustelimme vielä Zlatan kanssa tutkinnosta ja muistakin asioista. Zlata totesi joskus kaipaavansa korona-aikaa, kun saarella oli vähemmän ihmisiä. Songkranin aikaan saarelle ei kuulemma kannata missään tapauksessa tulla, koska silloin se on aivan tukossa turisteista. Päätin ostaa seuraavalle päivälle kaksi sukellusta lisää, ihan vain koska oli halpaa ja koska halusin hyödyntää uutta sukelluskorttiani. John totesi, ettei häntä oikein huvita, mutta hän voisi tulla sukeltamaan toinen päivä tammikuuta.
Ei ollut kulunut viittäkään minuuttia, kun John tuli takaisin sukelluspuotiin ilmoittaen harkinneensa asiaa uudelleen ja ilmoittautui seuraavan päivän sukelluksille. Lähtö kello 7:45 samalta laiturilta kuin tänään, hintaa 700 bahtia/sukellus eli halpaa kuin saippua. Tämän jälkeen söin hotellin ravintolassa, tein pari jäljellä olevaa teoriatehtävääni ja sukellustutkinnon loppukokeen. Näin sain PADI Open Water Diver -paperit.
Lähdin hetken huilin jälkeen tutkimaan saarta mopolla. Ajoin saaren eteläkärjessä olevan näköalapaikan parkkipaikalle ja kiipesin sitten portaat ylös näköalapaikalle itselleen. Tästä hyvästä sain pulittaa 50 bahtia. Huipulla havaitsin olevani väärällä näköalapaikalla, en siis suinkaan sillä, jonne olin alunperin aikonut mennä. Paikalla oli pelkkiä ulkomaalaisia. Tässä vaiheessa aloin taas pohtia koko turistirysän mielettömyyttä ja aloin tuntea oloni todella ahdistuneeksi. Koko saaren olemassaolon ainoa tarkoitus oli palvella länkkäreitä, joita ei vaikuta kiinnostavan mikään muu kuin viina, tupakka ja hamppu (jollaista yksi läsnäolijoista polttelikin). Itsessään koko paikassa ei ole mitään omaa tai alkuperäistä, se on pelkästään turisteja varten kyhätty kulissi ja teemapuisto. Zlata oli kertonut Koh Samuin olevan vielä isompi turistirysä ja käytännössä koko saari 7-Eleveneitä myöten oli suljettu täysin korona-aikana. Minua alkoi suoranaisesti vituttaa.
Päätin ajaa vielä toiselle näköalapaikalle, sille jolle olin alunperin päättänyt mennä. Ajoin mopolla muutaman sata metriä, parkkeerasin sen ja maksoin taas 50 bahtia toiselle portinvartijalle. Tämä näköalapaikka oli mäen päällä. Maaperä reitillä oli paikoin hyvin kulunut lukemattomien turistien jalkojen alla. Nousin lopulta näköalapaikan kivipaasien päälle, ja se oli tietysti täynnä turisteja ottamassa selfieitä, kuvaamassa toisiaan ja soittamassa videopuheluita kun ollaan niin ihQ:ssa paikassa. Sinänsä tämä ei ole aivan reilua, enhän minä tiedä mitä ihmiset siellä ovat tekemässä. Kenties kaikki olivat kulttuuriantropologian tohtoreita, mistä sitä ikinä tietää. Lisäksi kukapa minä olen kenenkään matkailutapoja tuomitsemaan, ja itsekin olin näköalapaikalla kuvia ottamassa. Tästä huolimatta vitutus kuitenkin lisääntyi entisestään. Palasin sitten hieman takaisinpäin ja löysin toisen näköalapaikan, jossa ei ollut yhtään turistia. Tämä oli parempi paikka. Lähetin pari viestiä Tonille, ja vitutukseni yltyi aivan uusiin sfääreihin kun huomasin, että puhelimeni oli ottanut kuvia väärässä formaatissa viimeisen päivän. Joutuisin palaamaan takaisin edelliseen paikkaan, jos haluaisin sieltä editointikelpoisen kuvan. Palasin sinne, ja siellä oli näin ennen auringonlaskua entistä enemmän turisteja parveilemassa niin, että sopivan näköalakuvan ottamisessa meni tovi jos toinenkin. Tietysti yksi länkkäri onnistui myös tunkemaan päänsä ensimmäiseen otokseeni.
Eipä siinä, päätin ottaa vielä pari auringonlaskukuvaa siitä rauhallisemmasta paikasta, jossa olin ollut. Sinne oli kuitenkin juuri hiljattain tunkenut ilmeisesti juuri se sama pariskunta, joka oli onnistunut häiritsemään edellistä kuvaani. Pian he varmaan pyytäisivät minua ottamaan kuvan itsestään. Päätin jo etukäteen kieltäytyä. Kuinka ollakkaan, välittömästi tämän jälkeen sain kyseisen pyynnön kuulla. Vastasin tylysti “ei” edes vilkaisematta heihin ja poistuin takavasemmalle yrittäen olla flippaamatta täydellisesti.
Ajoin mopolla 7-Elevenin kautta takaisin hotellilleni väistellen aika ajoin keskellä tietä käveleviä turisteja ja lava-autoja. Rauhoituttuani vähän aikaa päätin käydä samassa sukeltajien suosimassa ravintolassa, josta olin eilen tilannut erittäin herkullista paistettua porsasta ja ananasta riisillä. Tilasin phat thain. Siinä oli jälleen porkkanaa, mutta se maistui mitä erinomaisimmalta. Maksoin ihan vain epälänsimaalaisuuttani korostaakseni thai-pankkien QR-koodijärjestelmällä.
Kaipaan Nellin reissuja. Vuorenhuipuilla saa ainakin olla rauhassa.