Aamulla katsoin herättyäni tähtiporttia, söin pakasteaterian ja lähdin sitten kielikoululle kakkostason ensimmäiselle oppitunnille.
Luokassa oli tunnin alkaessa kolme oppilasta: minä, yksi aiemman kurssin kiinalaisista ja tuntematon englantilainen joka kertoi suorittaneensa ykköskurssin ennen koronaa. Mukavan oloinen uusi opettaja tuli paikalle ja selosti thaiksi paljon asioita joista onnistuin jopa ymmärtämään suuren osan. Olemme nyt kurssilla, jolla puhutaan enemmän thaita, jolta saa kotitehtäviä ja jolta ei voi jatkaa tasolle kolme jos poissaoloja on enemmän kuin neljä. Opettajakin puhuu vähän nopeammin, jotta puhe vastaa enemmän tositilannetta. Sinänsä hauskaa, että koulu myy kolmen kurssin paketteja jollaisen itsekin ostin, mutta ei ole mitään takeita siitä, että pysyt kärryillä kolmanteen tai edes tähän toiseen kurssiin asti. Neljä ykköskurssin oppilaista on jo jättänyt leikin kesken. Ilmeisesti siksikin kuittiin on printattu isolla “No refunds”.
Kiinatar tuli paikalle tapansa mukaan myöhässä, ja hänelle jouduttiin selvittämään suurin osa asioista uudelleen, mutta eipä se suuremmin itseäni haitannut. Sainpahan varmistuksen sille, että olin ymmärtänyt oikein ensimmäisellä kerralla.
Varsinainen opiskelu koostui vanhojen asioiden kertauksesta, luojan kiitos. Hieman uuttakin oli mukana, kuten uusia lauseita tutuilla sanoilla ja ruokien valmistustapoja: thoot (laskeva) merkitsee uppopaistamista, phat (matala) paistamista, op (matala) uunissa valmistamista, ping (laskeva) grillaamista pienissä paloissa tikun nokassa, jaang (laskeva) grillamista kokonaisena tai isoissa osissa, tom (laskeva) keittämistä, nyng (laskeva) höyryttämistä. Curry on puolestaan thaiksi kääng.
Illalla tapasin Faan ja kävimme syömässä taloni takana olevassa ravintolassa (plaa nyng ka gai thoot). Kertasimme myös thaita. Se olikin hyväksi, koska minulla ei ole liiaksi kavereita joiden kanssa harjoitella. Ton puhuu spontaania harjoittelua varten englantia liian hyvin.
Illasta pelailin pelejä ja kuuntelin David Epsteinin kirjaa nimeltään Range, jossa kirjoittaja esittää, että varhainen erikoistuminen on itse asiassa ihmisen osaamisen kehittymisen kannalta pitkällä tähtäimellä haitallista, ei hyödyllistä kuten nykyään pyritään monessa paikassa uskottelemaan.
On muuten jännää, miten joka toinen lukemani tahi kuuntelemani opus siteeraa nykyään Kahnemanin teorioita ihmisten tunnevetoisesta päätöksenteosta. Kaveri sai selkeästi Nobelinsa hyvästä syystä. Kyseisen herran kirjoitukset sattuivat myös olemaan myös diplomityöni tärkeimpiä lähteitä Thalerin ja Sunsteinin ohella.