Havaitsin BTS:ssä jättäneeni iPadini kynän kotiin. Se siitä edistyneestä oppimisteknologiasta sitten.
Kielikoulu sijaitsee Mahatun Plaza -toimistorakennuksen kymmenennessä kerroksessa. Siinä on kahdeksantoista kerrosta (tai siis seitsemäntoista, koska kolmastoista puuttuu) ja liian vähän hissejä. Hissi on useimmiten tupaten täynnä, sen takaosasta on vaikea päästä ulos ja se voi hyvinkin pysähtyä kolmesti, ennen kuin se ehtii kymmenenteen kerrokseen. Ylimpiin kerroksiin pyrkijöitä ei käy kateeksi, he joutuvat kestämään joskus kahdeksankin pysähdystä. Tänään yksi hisseistä oli vieläpä kuukausihuollossa.
Aika tuntuu kuluvan jotenkin nopeammin tällä toisella kurssilla kuin ensimmäisellä. Ykkösosion aikana kelloa tuli silmäiltyä tämän tästä taukoa odottellen, mutta nyt tauko saattaa tulla jopa täysin odottamatta.
Luulin jo osaavani thain toonit jotenkuten, mutta en ole enää ollenkaan varma. Tänään tuli nimittäin vastaan jälleen yksi thain kielen varsinaisista farangimiinoista, kun käsittelimme sanoja klai ja klai. Klai tarkoittaa kaukana, klai taas lähellä. Keskitoonilla se tarkoittaa kaukana ja laskevalla lähellä… vai olikos se päinvastoin. Noh, ehkä vielä joku päivä.
Nellin täytyy esittää proffalleen jotain, ja hän ehdotti että tapaamme sunnuntaina. Faan kanssa menin kuitenkin uimaan, kuten suunnitelmana oli. Yliopistolla jäin melkein auton alle, kun liikennettä ohjaava liikennepoliisi päätti alkoi viuhtoa autoja liikkeelle juuri, kun olin ylittämässä katua. On se jännää, miten tässä maassa on halvempaa laittaa liikennepoliisi ohjaamaan liikennettä joka ilta kuin rakentaa liikennevalot. Liikenneruuhka yliopiston sisällä on myös suomalaisittain erikoista kuultavaa.
Olin hankkinut muutamia pohjaan uppoavia renkaita, ja testasin niitä syvässä altaassa. Vesi oli kutenkin niin sameaa, etten nähnyt likikään altaan pohjaan asti, joka vaikeutti hommaa hieman. Lopulta yön laskeutuminen pakotti lopettamaan renkaiden sukeltamisen, koska näkyvyyttä ei ollut enää senkään vertaa. Loppuillasta näin vielä aidon joulupalmun ensi kertaa.
Illalla lisää Minecraftia, sain pelin viimein aloitetuksi parin päivän asetusrumban jälkeen. Samalla kuuntelin kirjaa. David Epstein kertoo, kuinka ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun vaikuttaa kehittyneen varsin hiljattain. Joku neuvostoliittolainen tutkija oli vuonna 1931 tutkinut jotain metsästäjäkeräilijävuohipaimenia NL:n syrjäseuduilta. Kiinnostavaa oli hänen mielestään aikakauden tarjoama vertailukohta: NL laittoi sosialismipäissään nämä ihmiset työskentelemään kolhooseissa, joissa he saivat myös jonkinlaista perustasoista koulutusta. Miten koulutettujen ja kouluttamattomien sukupolvien ajattelu vertautuisi toisiinsa? Kävi ilmi, että vallan kiintoisasti. Kouluttamattomilla ihmisillä ei nimittäin ollut kerrassaan minkäänlaista kykyä tehdä päätelmiä jostain sellaisesta, joka ei liittynyt heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Esimerkki: heille kerrottiin, että kaukana pohjoisessa kaikki karhut ovat valkoisia ja että Novaja Zemlja on kaukana pohjoisessa. Sitten tiedusteltiin, että minkä värisiä karhut Novaja Zemljalla ovat. Kukaan ei tiennyt, koska he eivät olleet käyneet siellä. Heillä ei kerta kaikkiaan ollut kykyä päätellä jotakin sellaista, jota he eivät olleet itse nähneet. Toinen esitetty kysymys oli, mikä seuraavista ei kuulu joukkoon: vasara, saha, kirves vai tukki? Yleinen elämänkokemus kertoi heimolaisille, että kaikkia tarvitaan. He eivät käsittäneet esimerkiksi sellaista abstraktia yläkäsitettä kuin työkalu ja ilmaisivat, että sahaa, vasaraa ja kirvestä tarvitaan jotta tukista saadaan jotain hyödyllistä. Sen sijaan kaikki sellaiset kolhoosilaiset, jotka olivat saaneet vähänkin koulutusta osasivat arvella Novaja Zemljan karhujen olevan valkoisia ja tunsivat niin ikään työkalun konseptin. Havainnot selittävät sen, miksi ihmisten keskimääräinen älykkyys on kasvanut viimeisen vuosisadan: kaikenlainen koulutus kehittää kykyä abstraktiin ajatteluun, jota älykkyystestit vaativat.
Minun on myönnettävä, että kirjan sisältö on toistaiseksi huomattavasti lisännyt arvostustani suomalaista yleissivistävää koulutusta kohtaan. Asioiden osaaminen ulkoa, kapea-alainen erikoistuminen tai älykkyys eivät ole kovinkaan kummoisia työkaluja, jos kyky ajatella abstraktisti ja nähdä yhteyksiä näennäisen epäolennaisten asioiden välillä on syystä tai toisesta rajoittunut. Arvostan nyt myös yliopistokoulutustani enemmän, suurin osa opiskelemistani asioista tuntui silloin turhilta, koska niitä ei koskaan tarvitsisi työelämässä. Ne tuntuvat tosin edelleen melko turhilta, mutta nyt sen vuoksi, että olen unohtanut niistä kaiken.