Päivän urheiluharjoituksena toimi sulkpallon pelaaminen. Kiinatar oli kutsunut mukaan pari kaveriaan, ja ehdotti ensin erästä sulkapallokenttää kaupungin toisella puolella. Sinne menemisessä olisi kuitenkin kestänyt kaksi tuntia, joten ilmaisin vastahakoisuuteni. Lopulta menimme toiselle kentälle, joka oli hieman lähempänä.
Kävelin paikalle MRT-asemalta ja jouduin ylittämään matkalla kadun useampaan kertaan, joka on täällä aina suorastaan veret seisauttava kokemus. Eräälläkin tiellä oli kolme kaistaa ja siinä ajoi rinnakkain parhaimmillaan kaksi autoa ja kolme moottoripyörää. Suojatien kohdalla ei tietenkään pysähdy kukaan. Jotenkin paikalliset kuitenkin siinä onnistuvat, joten lähdin vain kävelemään yli uskoen/toivoen, etteivät ne kuitenkaan päälle aja. Eivät ajaneet. Joissakin kohdissa tie täytyy ylittää osissa, eli yksinkertaisesti ylität yhden kaistan ja sitten jäät keskelle seisomaan kunnes toinenkin kaista on tyhjä, muuten et ikinä pääse kadun yli.
Olin harmikseni viitisen minuuttia myöhässä. Se ei kuitenkaan haitannut. Kiinatar oli nimittäin 25 minuuttia myöhässä ja hänen ystävänsä tunnin verran. Tällä areenalla en voinut käyttää lenkkareitani, vaan minun piti vuokrata erilaiset kengät. Sinänsä ymmärrettävää, että lenkkarini eivät ole vaaleapohjaiset sisäpelikengät, mutta sinänsä harmillista, että edellisessä paikassa jossa pelasimme ketään ei kiinnostanut. Lisäksi tämä oli harmillista siksi, että vuokrattavissa kengissä ei ollut kokonumeroita selvästi nähtävillä ja ne olivat kaikki erittäin kuluneita.
Sitten itse peliin: minulla on kumma kyllä sellainen olo, että olen tullut paremmaksi sulkapallossa. En ole tottunut kokemaan edistymisen tunteita (tai oikeastaan mitään positiivista), kun urheilusta puhutaan. Arvelisin, että syynä tähän saattaa olla yleinen kunnon kohentuminen, joka tekee keskittymisestä tekniikkaan helpompaa. Hämmästyin myös havaitessani, että kykenin jossain määrin arvaamaan, miten pelaajat seuraavan pallon pelaisivat. En ole koskaan aiemmin pystynyt tekemään vastaavia havaintoja urheilusuorituksen aikana. Tämä on erittäin tärkeä havainto. Legendaarinen Wayne Gretzky, jota pidetään laajalti maailman parhaana jääkiekkoilijana, oli joukkueensa huonoin Edmonton Oilersin vuotuisissa kuntotesteissä. Hänestä teki maailman parhaan kyky arvata, mitä vastustajan pelaaja seuraavaksi tekisi ja lisäksi hän osasi itse olla hyvin ennalta-arvaamaton. Ihmistuntemus on tällaisissa lajeissa tärkeämpää kuin raaka voima, se saattaa olla jopa tärkeämpää kuin tekniikka. Toisaalta jos tekniikka on riittävän hyvä, voi olla ettei ennalta-arvattavuudella ole väliä. Kaikki tietävät, että Patrik Laine seisoo aina ylivoimalla maalista katsottuna oikeanpuoleisen B-pisteen kaarella syöttöä odotellen, mutta tämä tieto ei pahemmin hyödytä vastustajia.
Kiinattaren kiinalaisystävistä toinen oli suunnilleen yhtä hyvä kuin kiinatar itse, toinen taas selkeästi taitavampi. Minulla ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia saada palloa hänen kenttäänsä. Havaitsin kuitenkin, että sain niistettyä häneltäkin muutaman pisteen: takakentälle palloa ei kannattanut edes yrittää lämätä, koska mitä ikinä yrittikin, niin hän sai pallon aina sieltä palautettua. Lähellä verkkoa pelatessa hän kuitenkin teki ajoittain virheitä niin, että hänen oma lyöntinsä jäi verkkoon. Näin muodoin minun kannatti pyrkiä pelaamaan lähelle verkkoa. Hän voitti silti pallot suurimman osan ajasta, mutta todennäköinen tappio on aina parempi vaihtoehto kuin varma tappio!
Pelasimme kaksi ja puoli tuntia ja vasemmanpuoleisen isovarpaani alapuolelle tuli rakko. Se oli ikävää.
Kun kävelimme takaisin kohti MRT:tä, havaitsin meidän olevan kiinalaiskaupunginosassa. Emme olleet Bangkokin Chinatownissa, mutta täällä oli selkeästi paljon kiinalaisia ja liikeyritysten ikkunoissa oli kaikissa kiinalaista kirjoitusta. Thaimaassa on maailman suurin kiinalaisvähemmistö. Lopulta kiinalaiset kanssapalloilijani päättivät tilata taksin ja mennä juurikin Chinatowniin. Se oli sen verran kaukana kotoa ja kello oli sen verran paljon, että en mennyt mukaan. Sen sijaan menin MRT:llä Phahon Yothinin asemalle ja kävelin sieltä Central Ladpraoon syömään japanilaista currya, riisiä ja kanaa, joka on sukuni perinteisesti suosima lauantaiateria.
Illalla kuuntelin Epsteinin kirjan loppuun. Hän antoi esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi monet nobelistit ovat erikoistuneet omaan alaansa vasta verrattain myöhään elämässään. Vastoin aiempia käsityksiäni vaikuttaisi siltä, että oikeastaan monikaan tunnetuista asiantuntijoista ei ole mikään kaksivuotiaasta asti erikoistunut superspesialisti. Hyvin monet ovat tehneet elämässään sitä sun tätä ennen erikoistumistaan, ja juuri monipuolisuus on ollut avaintekijä heidän menestyksessään.
Minulla on myös omia ajatuksiani lisättäväksi Epsteinin “etumatka”-kritiikkiin. Nykyään vallitsee oletus siitä, että jos lapsi laitetaan tekemään jotakin varhain elämässään, saavuttaa hän “etumatkaa” muihin nähden. Epstein osoittaa lukuisin esimerkin, miksi näin ei ole. Lapsen voi opettaa kävelemään hieman muuta ikäryhmää aikaisemmin, hänet voi opettaa lukemaan ennen kouluikää tai hänet voi opettaa puhumaan englantia, mutta hyödyt näistä asioista jäävät puhtaasti väliaikaisiksi, koska käytännössä kaikki oppivat nämä asiat joka tapauksessa. Kun ihmisiä on tutkittu myöhemmin elämässä niin havaitaan, ettei ole väliä onko ihmisellä joskus ollut etumatkaa vaiko ei. Tosin sanoen se, kuinka hyvin lapsi tulevaisuudessa kävelee, lukee tai puhuu englantia ei riipu lainkaan siitä, onko hänellä ollut joskus lapsuudessa etumatkaa.
Itse olen sitä mieltä, että etumatka on paitsi hyödytöntä, se voi olla myös haitallista. Minusta lapselle ei pitäisi pyrkiä opettamaan etukäteen mitään sellaista, mitä koulussa opetetaan. Kyllä hän oppii ne asiat muutenkin, ja Suomessa lapsi ei saa tunnilta vapautusta, vaikka tietäisi kaikki opetettavat asiat opettajaa paremmin. Lapsen on käytännössä pakko istua luokassa, kyllästyä, turhautua ja pahimmassa tapauksessa tämä turhautuminen johtaa kiusaamiseen ja käytöshäiriöihin. Toki opetussuunnitelmaan on kirjattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oppilaan tasolle sopivasta opetuksesta, mutta tämä ei käytännössä toteudu. Olen itse istunut koulussa opettelemassa lukemista silloin, kun osasin jo lukea ja voin vakuuttaa, ettei mikään ole sen tylsempää. Toisena esimerkkinä tiedän erään oppilaan, joka osasi sukutaustansa vuoksi ruotsia paremmin kuin opettajansa, mutta tunneille oli silti osallistuttava.
Voisi kuitenkin olla pätevää opettaa lapselle jotain sellaista, mikä ei opetussuunnitelmaan kuulu ja josta on hyötyä elämässä. Sellaisia asioita tulee mieleen varsin paljon. Lisäksi koko teoria tietysti lentää ulos ikkunasta, jos koulua käydään sellaisessa maassa, jossa koulussa ei opi juuri mitään.
Annan David Epsteinin varsin valaisevalle kirjalle Range arvosanaksi 8/10. Suosittelen.