Terrrrrrrrveisiä Yalan provinssista! Nell vie meidät tällä kertaa Thaimaan eteläisimpään provinssiin lähelle Malesian rajaa. Matkaa on yli tuhat kilometriä, joten tällä kertaa turvaudumme kulkuvälineenä lentokoneeseen. Reissun tarkoitus on kerätä kasveja. Yalan provinssin asukkaista noin 80% on muslimeja ja provinssi on tunnettu trooppisesta ilmastostaan, sademetsistään ja islamistijihadistisalafistiseparatistiterroristeistaan, jotka räjäyttelevät kouluja ja poliisiasemia aina silloin tällöin yrittäessään perustaa alueelle kalifaattia. Tämän vuoksi alueelle ei saa Suomen ulkoministeriön mukaan missään tapauksessa mennä. Nell on kuitenkin vakuuttanut minulle, että vaikka alueella on kyllä vähän terroristeja, niin niitä ei ole juuri siellä minne me olemme menossa. Lisäksi terroristit vaikuttavat muutenkin rauhoittuneen viime vuosina.
Heräsin aamulla kello 4:50 ~neljän tunnin yöunien jälkeen ja lähdin Nellin ja Nänin kanssa Suvarnabhumiin. Eilen puhelimeeni tallentamani lentolippu paljastui lähemmässä tarkastelussa pelkäksi rikkinäiseksi linkiksi, joten hain tiskiltä paperilipun. Turvatarkastajat syynäsivät passiani, lippuani ja avainnippuani tarkemmin kuin Euroopassa koskaan, mutta pääsin vaikeuksitta portille. Vietjet Airin kone lähti kohti Hat Yain kenttää joka sijaitsee Songkhlasta lounaaseen kello 7:10.
Nousimme kentällä minibussiin, jossa nuokuimme tunnin tai pari ennen siirtymistä avolava-autoon, jota ajoi kaksi paikallista biologian professoria. Opin myöhemmin, että toinen oli sammakkoprofessori ja toinen rapuprofessori, joten kutsuttakoon heitä näillä nimillä. Saimme autossa syödäksemme uppopaistettua kanaa ja riisiä. Ajoimme sitten hyvän aikaa kylien ja sademetsän läpi, ja persukseni kipeytyi pehmustamattomalla takaistuimella. Matkalla näkyi kaikenlaista kiintoisaa: Naiset olivat useimmiten peittäneet hiuksensa, ja miehilläkin oli usein päähineet, joita ei buddhalaisalueilla näkynyt. Poliiseilla oli bangkokilaisista virkaveljistään poiketen komposiittikypärät, rynnäkkökiväärit ja panssariajoneuvot. Kanoja juoksenteli siellä täällä, ja näin muutaman kalkkunankin. Kaiken huippu oli kuitenkin se, kun eräässä huushollissa suosittiin näemmä vahtikoiran sijaan vahtiapinaa: pihassa oli makaki liean päässä. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.
Ajoimme autolla jyrkkää, kiemurtelevaa ja maanvyöryille altista tietä vuoren huipulle. Matkaan tuli mutka, kun auto jäi jyrkässä mutkassa paikoilleen. Autoa ajava rapuprofessori (joka on muuten varsinainen moottoriturpa, kaveri papatti taukoamatta koko matkan lentokentältä vuorelle) yritti pakittaa ja ajaa uudestaan ylös, mutta auto kolahti perä edellä kaiteeseen eikä liikkunut siitä minnekään. Edes tietä liukastavien lehtien lakaisu auton alta ei auttanut. Liikkeelle päästiin vasta, kun toisella autolla mukana ollut paikallinen opas tuli ja laittoi takapyörien alle jonkinlaiset matot, joilla pitoa saatiin lisää.
Päädyimme armeijan televisio- ja radioasemalle. Vuoren päällä oli muutama korkea linkkitorni ja tönö, josta niitä kaiketi ohjattiin. Paikalla oli myös perhe, joka mahdollisesti asui siellä. Näkymä oli loistava, ja uskoakseni pystyin näkemään merelle asti. Nell näki ympäröivässä pöpelikössä heti tarkoituksiinsa soveltuvia mustikkakasveja. Tilanne oli sinänsä haastava, että tämä Nellin himoitsema Vaccinium-laji sattui kasvamaan päällyskasvina varsin korkeissa puissa. Mukana tullut paikallinen opas, sama joka oli aiemmin pelastanut automme kiipesi puihin ja katkoi muutamia mustikanoksia Nellin esittäessä alhaalta ohjeita, toiveita ja vaatimuksia.
Juttelin muutaman sanan perheen pikkupojan kanssa. Hän käyttäytyi ujon mutta uteliaan lapsen lailla. Kysyin hänen nimeään, ja hän kertoi koko virallisen nimensä, joka oli tietysti länsimaalaiselle mahdoton muistaa. Sitten hän juoksi karkuun, mutta tuli sitten taas lähemmäs ja aikuisten kehotuksesta uskaltautui vielä kysymään minunkin nimeäni. Ujous johtui aikuisten mukaan länsimaisesta ulkonäöstäni, joka oli hänelle vierasta.
Ollessamme lähdössä näin muutamia kiintoisia eläimiä: aseman portin päällä oli hieno lisko ottamassa aurinkoa ja sammakkoprofessori oli löytänyt puusammakon, joka osasi poseerata kameralle paremmin kuin mikään aiemmin näkemäni sammakko.
Jatkoimme matkaa tovin jos toisenkin. Nuokuin autossa puoliunessa, kunnes tulimme vuorten välissä olevalle sillalle, joka ylitti vesistön. Maisemaa voisi kuvailla kaiketi vähän vuonomaiseksi, vesistöä nimittäin ympäröivät joka puolelta jyrkkäreunaiset viidakon peittämät vuoret. Sillalla oli muitakin kiinnostuneita, mutta kaikki kotimaan matkailijoita. En ole oikeastaan nähnyt koko päivän aikana yhtään ainutta länsimaalaista Yat Hain lentokentältä lähdettyäni. Monet alueen puista olivat ruskeita ja näyttivät kuolleilta. Nell sanoi kyseessä olevan jokin kasvitauti.
Nell yritti ohjata professoreita tämän jälkeen parhaansa mukaan pieneen hotelliin vuorilla, mutta ajoimme silti kaksi kertaa oikean risteyksen ohi ennen kuin pääsimme perille. Hotellissa ei ollut ilmastointia, mutta ei se minua suuremmin haitannut. Tuuletin toki löytyy. Hotellin pihamaalla kasvoi kookospalmuja, ja saimme ilmaisen kokeiluannoksen. Kookosvesi maistui osapuilleen viikon auki olleelta vissyltä, eli ei mielestäni suurikaan makuelämys. Hotellin pihamaalla oli erilaisia eläimiä, kuten kanoja, kissoja, heinäsirkkoja, leppäkerttuja ja sammakko.
Puolentoista tunnin kirjoitussession jälkeen lähdin Nellin ja sammakkoprofessorin kanssa hotellin vieressä olevalle pienelle voimakkaasti virtaavalle joelle. Nell oli unohtanut mainita, että hän ja proffa aikoivat kävellä joessa pelkät läpsyttimet jaloissaan. Minulla oli hitaasti kuivuvat nahkasandaalit, ja päätin ottaa ne kokonaan pois. Joessa oli paikoittain hiekkapohja, jolla oli mukava kävellä, mutta virtauskohdissa pohjassa oli ikäviä liukkaita kiviä ja kivenkoloja, joille astuminen ei ollut ollenkaan mukavaa. Vettä oli syvimmillään polviin asti. Nell näki kivillä ainakin omasta mielestään hienoja hämähäkkejä ja itse havaitsin muutaman hienon liskon. Penkalla oli istumassa rupikonnia ja sammakoita. Rupikonnan tunnistaa paitsi rupisuudesta, myös käytöksestä: ne ovat varsin välinpitämättömiä eivätkä tee liikkuessaan läheskään yhtä pitkiä loikkia kuin sammakot. Syynä välinpitämättömyydelle on rupikonnan myrkyllisyys, josta syystä niiden ei tarvitse pelätä useimpia saalistajia. Konna ei välttämättä reagoi mitenkään, vaikka sitä sörkkäisi sormella.
Liukasteltuamme ja kompasteltuamme joessa aikamme pääsimme takaisin hotellille. En ymmärrä, kuinka nämä kaksi olivat onnistuneet pysymään pystyssä muoviläpyskät jaloissaan.
Olimme noin viiden kilometrin päässä Malesian rajasta.