Sunnuntaina tuli kärsittyä kunnon investointikrapulasta, kun aloin tapojeni mukaan harkita makuupussihankintaani uudestaan jälkikäteen. Päätin jopa lähteä yrittämään sen palauttamista, mutta sitten kyllästyin asian vatvomiseen. Olisin täysin samassa tilassa riippumatta siitä, millaisen makuupussin olisin ostanut. Arvostelijoiden mukaan erot makuupussien välillä tässä hintaluokassa ovat lisäksi kaiken kaikkiaan jokseenkin vähäisiä joka tapauksessa. Asia loppuun käsitelty.
Olen myös kuukausien etsimisen jälkeen löytänyt CentralwOrldistä kojun, joka myy merinovilla-alusvaatteita sadan euron kappalehintaan.
Sitten tähän päivään. Aamulla kävin maahanmuuttovirastossa pidentämässä viisumiani, koska se olisi vanhentunut muuten kymmenen päivää liian aikaisin. Maksoin tästä lystistä 1900 bahtia ja transportaatiokustannukset. Tällä kertaa minulla oli ajanvaraus, joka tarkoitti, että jonottamista oli vähemmän. Mitään nimeltä kutsumista kojuun ei kuitenkaan ollut, vaan asioijan piti yksinkertaisesti ymmärtää röyhkeästi tunkea virkailijan koppiin osapuilleen oikeana kellonaikana. Sitten katsottiin, onko nimi varauspaperissa. Moni sellainen, jonka nimi oli listassa minun jälkeeni oli jo käynyt paikalla hoitamassa asiansa. Olen jo tottunut tällaisiin käänteisiin ja virkailijatkin (เจ้าหน้าที่ ส.ต.ม, džaunaathii sootoomoo) tuntuvat suorastaan vanhoilta ystäviltä. Täällä ollaan taas, mitä kuuluu ja kuinkas lapset voivat?
Maahanmuuttovirkailija ilmoitti yllättäen, että minulla oli paperinivaskassani liian vähän passikopioita ja käski mennä Government Complexin alakertaan kopioimaan passiani lisää. Poistuin siis maahanmuuttovirastosta ja kymmenen minuutin etsimisen jälkeen löysin kuin löysinkin kojun, jossa olevan kyltin mukaan siellä kopioitiin papereita maltilliseen kahden bahtin kappalehintaan. Toimitin paperit virkailijalle ja hän oli tyytyväinen. Sain leiman.
Kulkiessani taksilla BTS-asemalle kuunteli kuljettaja radiota. Huomasin ymmärtäväni puheesta aika paljon sanoja, joskin kokonaisten lauseiden ymmärtäminen antaa vielä odottaa itseään.
Kielikoulu tuntui varsin haastavalta tänään, enkä ollut ollenkaan varma, että saisinko kurssin suoritettua. Lauseissa voi nykyään olla jo tusinan verran sanoja. Sinänsä sillä ei tosin ole enää siltä kannalta väliäkään, että en ole jatkamassa opiskelua enää tämän kurssin jälkeen ja viisumiasiat ovat kondiksessa.
Kielikoulusta lähdettyäni kiinteistönvälittäjäni ilmoitti, että asunnon omistaja haluaisi tulla esittelemään asuntoa potentiaaliselle ostajalle lauantaina kello kolmetoista. Ilmoitin, etten tiedä olenko paikalla. Pohdin myös, että kuinkas sinne ollaan tuolla lailla tunkemassa neljän päivän varoitusajalla ja oletetaan, että minä ilman muuta järjestän avoimet ovet. Tätä en kuitenkaan ilmoittanut, olenhan kohtelias ja joustava mies. Minulle oli jokseenkin epäselvää, koska palaisin Nellin reissulta joten en osannut sanoa juuta enkä jaata. Lopulta Nell tiedotti, että tulemme takaisin sunnuntaina. Suostuin jättämään toisen avainkortin talon toimistoon, esitelköön kämppää keskenään jos se kerran niin tärkeää on.
Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt Decathloniin ja ostin sieltä lukittavan jousihaan reppuani varten sekä kaksi kevyttä pitkähihaista uv-säteilyn/ötököidentorjuntapaitaa. Saattaisivat tulla tarpeeseen.
Illalla kävin vielä Kasetsartin markkinoilla ostamassa herkullista taiwanilaista juustokanaruokaa josta pidän. Markkinat järjestetään normaalisti (kulkutautivapaissa olosuhteissa) kahden vuoden välein, jos oikein muistan. Suunnilleen koko yliopisto on aivan täynnä kojuja. Ihmisiä oli kuitenkin paikalla niin valtavasti ja tungos niin läpipääsemätöntä, että en tutkinut aluetta kovin tarkkaan. Edellisen kerran markinat oli järjestetty 2020 ollessani täällä vaihdossa.
Olen alkanut havahtua siihen tosiasiaan, että minulla ei ole loputtomasti aikaa täällä vietettäväksi, vaikka paluuseen on useita kuukausia. Samalla olen havahtumassa myös siihen tosiasiaan, että en halua palata takaisin Suomeen lainkaan. Pitäkää hyinen helvettinne ja kestävyysvajeenne.