Pakkasin aamulla tavarat reppuun, siivoilin vähän ja lähdin kielikouluun. Koulussa sujui paremmin kuin eilen. Kiinalainen on huomenna paikalla yksin ja saa puhua thaita itsekseen kolme tuntia, kuten hänelle humoristisesti huomautimme.
Illalla palasin kotiin ja annoin toisen avainkortin toimistoon. Vastaanotin paperin avainkortin jättämisestä toimistoon ja pakkasin hieman lisää. Sitten menin BTS:llä Kasetsartin asemalle ja kävelin markkinaruuhkan läpi Nellin laboratoriorakennukseen. Siellä hän jo odottelikin pakaten samalla reppuaan ja antoi minulle riippumaton. Hän oli paljon paremmalla tuulella kuin edellisen samanlaisen reissun alussa, joka oli vallan mukavaa. Nän tuli myös paikalle, samoin kun neljäs reissulainen nimeltään p’Kik.
Nell soitti paikalle kolme moottoripyörätaksia, joilla minä, Nell ja Nän matkustimme Vivabahdi-Rangsit tien yläpuolelle rakennetulle Thung Song Hongin juna-asemalle. Uutuuttaan kiiltävä korotettu junarata yhdistää Don Mueangin lentokentän Bang Suen keskusrautatieasemalle. Se ei ole kuitenkaan BTS:n eikä MRT:n hallinnoima eivätkä niiden matkakortit kelpaa, vaan tätä junaa varten joutuu ostamaan taas erilaisen lipun.
Näniä ei näkynyt vähään aikaan missään koska hänen kuskinsa oli eksynyt ja p’Kik (joka haluaa Nellin puheiden perusteella ilmeisesti tehdä tällä reissulla kaiken eri tavalla kuin muut) tuli paikalle jollain omalla kyydillä. Nell osti kaksi junalippua. Hintaa tuli 20 bahtia.
Juna-asemakin kiilteli uutuuttaan. Puhuin Nellin kanssa varsin runsaasti, suurilta osin thaiksi. Nell oli jopa sitä mieltä, että puhuin thaita varsin taitavasti (เก่ง, keng) joka on hänen suustaan suorastaan ennenkuulumaton kehu. Toki sain läksytystä, kun lausuin sanan ”tiikeri” väärin. Sanoin sya, kun minun olisi pitänyt sanoa sya. Seurauksena lausumani sana tarkoitti paitaa eikä tiikeriä. Ehkä vielä joku päivä.
Nell pyysi minut myös mukaan seuraavalle matkalleen, koska muuten hänen pitäisi mennä yksin (pienikokoinen nainen ja yksin matkustaminen ei välttämättä ilmeisesti aina ole turvallisin yhdistelmä), mutta se on sitten taas niitä toisenlaisia tarinoita.
Kun aika koitti, nousimme junaan. Tässä junassa oli makuuvaunut, tarpeettoman tehokas ilmastointi ja paljon farangeja. Se nitisee, kalisee, kolisee, ulisee ja rämisee varsin runsaasti liikkuessaan, eikä etene kovin nopeasti: matkassa kestäisi kuusitoista tuntia. Junan vessa sentään toimi kuin junan vessa, se oli nimittäin klassista mallia. Nellin makuupaikka oli harmillisesti ihan toisella puolella junaa. Minulla oli kuitenkin nyt ainakin aikaa kirjoittaa, jollei muuta.
Ai niin, jäi mainitsematta mihin oikein olemme menossa. Eli siis: Terrrrrrvetuloa matkalle Nakhon Si Thammaratin provinssiin ja Khao Luangille, Etelä-Thaimaan korkeimmalle vuorelle! Siis juuri samalle iilimatoja täynnä olevalle märälle 1.8 kilometrin kukkulalle, jonne olimme yrittäneet pari kuukautta sitten siinä surkeasti epäonnistuen. Olen varmaan hullu.