Rytökärppien yö

perjantaina 10. helmikuuta 2023

Hätkähdin hereille kello 7:08, kun Nell paukutti mökkini oveen. Koko lössi oli ulkona täysissä pukeissa, ja nyt pitäisi kuulemma lähteä markkinoille. Muistaakseni eilen oli kuitenkin puhuttu, että lähtö olisi kello 8 ja herätä tulisi 7:30. Miksei minulle kerrota ikinä mitään? En mennyt, olin nähnyt markkinat ennenkin ja minun piti laittaa vaellustamineet päälle.

Laitoin vaellustamineet päälle ja lepäsin sitten sängyllä kello kahdeksaan asti. Sitten menin Nellin puheille, joka sanoi että uusi aikataulu olisi pikemminkin kello 8:30. Menin takaisin mökkiini mököttämään ja yritin nukkua. Eihän siitä mitään tullut, tarvitsen nukahtamiseen ainakin tunnin verran aikaa. Huomasin kuitenkin lepäämisen ansiosta virkistyneeni jonkin verran.

8:30 lähdimme kävelemään kohti samaa paikkaa, josta saimme viime kerralla mopotaksit. Odottelimme paikalla tutuksi tulleeseen tapaan, ja näin paikallisen pulun pesivän katoksen pilarin päällä. Lintu on hyvin yleinen Bangkokissakin, joskaan en tiedä sen nimeä. Nell sanoi sen olevan naaras. Jälkeläisten hoitoon ilmeisesti osallistuva koiras puolestaan kökötti puun oksalla vähän matkan päässä.

Ennen pitkää mopot tulivat paikalle, metsänvartijat tulivat paikalle ja lähdimme matkaan. Ajoimme noin kuudensadanviidenkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Sen pidemmälle vekottimilla ei päässyt.

Sitten jaloiteltiin vähän. Edellisestä poiketen mukanamme oli vain yksi metsänvartija, ja p’Kik ei tullut mukaan huipulle ollenkaan, vaan katosi oman oppaansa kanssa jonnekin.

Matka lukijoille jo tutuksi tulleen iilimatometsän läpi kesti noin neljä ja puoli tuntia ja kiivettyä tuli noin seitsemänsataaviisikymmentä metriä. Nousu oli rankka, mutta ei yhtä rankka kuin viime kerralla. Iilimadot eivät minua suuremmin vaivanneet, mitä nyt Nell poimi niskastani muutaman. Karkote toimi hyvin, iilimadonestosukat samoin. Metsänvartijalla ei ollut mitään näistä, vaan kaveri käveli muina miehinä kumisaappaat jalassa ilman sukkia nyppien iilimatoja jaloistaan aina silloin tällöin. Onnistuin puhumaan hänen kanssaan vähän thaita, ja hänen mielestään puhuin thaita oikeinkin hyvin. Läheiseen kylään tulee joskus farangeja, mutta eivät kuulemma osaa sanaakaan.

Koska olemme sademetsässä, pian alkoi sataa. Se meni kuitenkin edellisestä kerrasta poiketen nopeasti ohi. Sitten satoi vähän lisää, mutta sekin meni ohi. En jaksanut edes laittaa sadetakkia päälle. Päälläni oli Decathlonista 300 bahtilla hankkimani erittäin ohut pitkähihainen paita, jota käytetään silloin kun ei oikeastaan haluaisi käyttää mitään paitaa, mutta jotain on pakko pitää päällä. Toimi hyvin. Nell opetti minulle sanat pit kot maai (laitonta) ja khuuk (vankila).

Pääsimme varusteet kuivana samaan leiriin, jossa olimme aiemminkin olleet. Joku oli lisännyt sinne ylimmäräisen pressun, joka olikin hyvä, koska vanha pressukatos oli liian pieni eikä pitänyt vettä. Viritimme riippumatot paikalleen ja valmistauduin rentouttavaan iltaan. Uudelle puukolleni tuli myös käyttöä, katkoin naruja ja sahasin yhden bambunvarren sopivan pituiseksi, koska riippumattoni on huonosti suuniteltu eikä hyttysverkko toimi ilman ylimääräisiä kepakkoja. Leiripaikan pressujen kiinnityksessä suosittiin jostain syystä muovisen näköisiä lahjanaruja, joka ei vaikuttanut minusta kovinkaan luotettavalta ratkaisulta.

Sitten havaitsin, että Nell pakkasi reppuaan ja laittoi ylleen sinisen sadetakin. Nän teki samoin. Nämä koohot olivat aikeissa lähteä huipulle heti! Miksei kukaan kerro minulle mitään? Ei siinä sitten muukaan auttanut, kuin mennä mukaan. Otin pikkurepun ja vyölaukun mukaan ja aloin kiivetä näiden kahden smurffin perässä. Matkaa oli suoraan ylös neljäsataa metriä. Kiipesimme jyrkkää, märkää ja mutaista kinttupolkua pitkin, ja kuntoni loppui. Pulssi oli jatkuvasti 170 enkä pystynyt edes puhumaan kunnolla, mutta aikamme kiivettyämme pääsimme huipulle. Kokemus oli aika perseestä, eikä vähiten siksi, että jouduin leikkimään Klonkkua ja käyttämään jyrkkyyden vuoksi jalkojeni lisäksi käsiäni ottaen kiinni milloin mistäkin juuresta ja puskasta.

Nell ja Nän keräsivät jatkuvasti kasveja. Huipulla kaikki puut olivat paksun sammalen peitossa ja siellä oli niin paljon mustikoita, että Nell ihastui ikihyviksi ja alkoi jopa hyräillä jotakin thainkielistä laulua. Hän lopetti vasta, kun aloin hoilata kulttuurien vaihdon nimissä Teuvo, maanteiden kuningasta.

Huippu oli pilven peitossa, eikä sieltä nähnyt yhtään mitään. Lähdimme takaisinpäin. Paitsi että nousimme yhä ylöspäin. Voi herran pieksut, ei tämä ollutkaan huippu. Miksei kukaan kerro minulle mitään?! Varsin lyhyen taipaleen jälkeen pääsimme paikkaan, joka kuitenkin oli selvästi huippu. Olisihan se pitänyt arvata. Jos haluat nimittäin tietää, oletko vuoren huipulla, etsi kylttiä jossa lukee ”olet vuoren huipulla”. Jos sellaista ei ole, et ole huipulla. Ihmiset eivät nimittäin jostain syystä voi vastustaa kiusausta jättää maailman vuorenhuippuja kyltittättämättä. Tässä uudessa paikassa oli kyseinen kyltti ja lisäksi buddhalainen temppeli, jolle metsänvartija osoitti kunnioitusta.

Khao Luang (1835 metriä) oli viimein valloitettu.

Palasimme liukastellen ja kompastellen alaspäin pimenevässä illassa ja mietin, että eikö tämä helkkarin vuori ikinä lopu. Se oli pumppuni takia helpompaa kuin kiipeäminen, mutta vain vähän. Aikaakin meni melkein yhtä kauan. Vettäkin alkoi sataa siinä määrin, että laitoin sadetakin päälle. Kun pääsimme leiriin, oli lähes täysin pimeää.

Leirillä saimme vihdoin rentoutua. Metsänvartija sytytti nuotion käyttäen sytykkeenä polkupyörän sisäkumia tai vastaavaa ja hakkasi isolla puukon ja kirveen epäpyhällä risteytyksellä puuta ja bambua sopivan kokoisiksi paloiksi. Kaikki oli märkää, mutta jotenkin ne paloivat silti. Nell alkoi keittää nuudeleita, ja minä vuolin itselleni syömäpuikot, koska olin unohtanut omani kotiin. Syömäpuikot toimivat hienosti.

Jossain vaiheessa metsänvartija kävi asioilla teltassaan ja totesi: tshamut. Se oli ilmeisesti jonkinlainen eläin. Menin Nellin kehotuksesta katsomaan. Tähyilin rinnettä alas otsalampullani. Ensin en nähnyt mitään. Sitten näin maan tasalla kaksi kiiluvaa silmää, jotka lähestyivät leiriä. Eläin vaikutti olevan suunnilleen kissan kokoinen nisäkäs, ja ruokamme haju houkutteli sitä paikalle. Se tuli hitaasti lähemmäs. Lopulta näin sen kärppämäisen olemuksen kokonaan, mutta olin unohtanut puhelimeni nuotion ääreen enkä saanut eläimestä kuvaa. Väritykseltään se toi mieleen pesukarhun. Tshamut katosi pusikkoon ja palasin nuotion ääreen.

Metsänvartija oli kiinnostunut Suomessa elävistä eläimistä, ja näytin hänelle ottamiani kuvia oravista, sorsista, joutsenista, sisiliskoista ja sammakoista. Olipa luurissa kuva yhdestä peurastakin.

Tshamut ilmestyi uudestaan paikalle vielä monta kertaa, ja sain siitä pari epäselvää valokuvaakin. Olimme koko illan pilven sisällä, joka teki kuvien ottamisen vaikeaksi. Nell kehotti minua myös ripustamaan jäljellä olevat ruuat roikkumaan katosta, tai muuten tshamut söisi kaiken. Kiiluvia silmiä näkyi useassa eri puussa illan aikana. Nän kirjoitti tshamutin Googleen puolestani, ja sen perusteella kyseessä on jonkinlainen sivettieläin. Suomenkielistä artikkelia ei ollut. Koska saatan olla ensimmäinen suomalainen joka on ikinä käynyt täällä ja suomenkielisen nimen olemassaolo ei ole varmaa, olen päättänyt nimetä eläimen rytökärpäksi.

Nell antoi metsänvartijalle lämpöpeiton. Hän ihmetteli sitä kovasti, eikä ollut ilmeisesti ikinä aiemmin nähnyt vastaavaa kapinetta. Hän kuitenkin päätti kokeilla, ja puki sen ylleen viitaksi värjötellen sitten nuotion vieressä varsin ammattimaisen näköisesti.

Nell sanoi, että rytökärppä syö kahvipapuja.