Heräsin, kun metsänvartija alkoi huudella jotain makuupussini vieressä. Makuupussin huppu oli silmilläni, mutta ilmeisesti oli aamu. En muista nukkuneeni, mutta aika kului niin nopeasti, että olin varma, että näin oli tapahtunut. Kylmettymisongelmani on lähes kokonaan menneen talven lumia, eikä ongelman ratkaisemiseksi tarvittu kuin iso setelitukko! Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Ainoat ongelmat olivat persvärkin ajoittainen vähäinen kylmettyminen (makuupussi painuu selkäpuolelta kasaan eikä eristä) ja riippumaton hyttysverkon kondensaatioveden päätyminen makuupussin pinnalle aina, kun hyttysverkkoa unissaan kosketti. Suomeen hankkimani riippumaton kanssa ei kuitenkaan pitäisi olla vastaavia ongelmia, koska siinä hyttysverkko on järkevästi suunniteltu ja mukana tulee erityinen persvärkineristin, joka on määrä olla merkittävästi tehokkaampi kuin käyttämäni heijastava lämpöpeitto.
Söimme hiljakseen aamupalaa ja pakkasimme tavaroita. Sää oli oikein hyvä, emmekä olleet edes pilven sisällä kuten yleensä. Nellin mielestä pakkasin hitaasti, mutta hän on aina sitä mieltä että teen kaiken hitaasti.
Lähdimme sitten takaisinpäin samaa reittiä, jota olimme tulleetkin. Tunnistin paikan, jossa olin viime kerralla kaatunut.
Matka ei ollut helppo. Lihakseni tuntuivat väsyneiltä, mutta eri tavalla kuin aikaisemmin. Useimmiten olen kärsinyt vastaavissa tilanteissa lihassärystä tai voimakkaasta hengästymisestä, mutta nyt ei ollut kysymys kummastakaan. Kirjailija varmaan sanoisi tässä kohtaa, että päähenkilön jalat tuntuivat muuttuneen yön aikana lyijyksi. Vaapuin Nellin närkästykseksi eteenpäin varsin hidasta vauhtia, ja kompastelin usein puunjuuriin, köynnöksiin ja maasta törröttäviin kepakkoihin, jotka olivat metsänvartijoiden pois hakkaamien puuntaimien jäänteitä. Otin usein tukea puunrungoista, joka oli elukoiden, ötököiden ja piikkien takia vähän riskaabelia.
Via Dolorosaa kesti kaksi ja puoli tuntia, eli se sujui varsin nopeasti nousuun nähden. Saavuttuamme kuudensadan metrin korkeudessa olevalle mökille tulivat moottoripyöräkuskit hakemaan meitä ja laskeuduimme takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen. Metsänvartijalle piti maksaa viisisataa bahtia korvausta ja moottoripyöräkuskeille kuusisataa.
Majoituksemme oli samassa paikassa kuin aiemmin, joskin meillä oli nyt vain yksi mökki. p’Kik oli hävinnyt johonkin, ja majoituimme tässä kopissa kolmistaan. Vaihdoimme vaatteita, kävimme suihkussa ja otimme nokoset. Lopulta Nell vaati meitä lähtemään paikallisille markkinoille syömään. Matkustimme polkupyörällä.
Polkupyörät olivat uusia, niissä oli kahdeksantoista vaihdetta, levyjarrut sekä etu- ja takajousitus. Mitä, ettekö usko? No hyvä on sitten, oikeasti ajoin vanhalla ruosteisella minulle aivan liian pienellä naisten pyörällä jossa polveni suoristuivat enimmillään yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, jossa ei ollut vaihteita, jonka takajarru ei toiminut eikä etujarrussakaan ollut kehumista. Matka markkinoille oli helppo, ja tuntui olevan pitkälti alamäkeä. Tämä tietysti tarkoitti, että paluumatka olisi ylämäkeä, joka harmitti jo etukäteen.
Tarjolla oli Laitilan Munamarkkinat -tyyppistä karnevaalitunnelmaa sillä erotuksella, että ruoka oli itämaisempaa. Söimme nuudeleita. Annoin Nellille tuhannen bahtin setelin ja hän siirsi vastaavan summan pankkitililleni. Nellillä ei ollut käteistä ja hän osti rahalla ilmeisesti arpoja. Myös Nän osti arpoja, ja molemmat voittivat kassillisen ruokaa, Nän lisäksi peiton.
Ajoimme takaisin mökille, mutta se ei tuntunut niin raskaalta kuin olin arvellut. Havaitsimme, että mökin edessä olevilla sähkölinjoilla oli useampi neliömetri hämähäkinverkkoa, jossa istuskeli tusinan verran kahvilautasen kokoisia hämähäkkejä.
Myöhemmin professori tuli vielä paikalle esitellen kivääriään, jolla hän kuulemma ammuskelee durianeita syöviä oravia.