Olen jossain määrin luovuttanut unirytmini korjaamisen suhteen. Se onneksi tavallaan korjaa itsensä mitä idemmäksi menen. Heräsin kymmeneltä vaihteeksi virkeänä ja menin syömään. Hissiä joutui odottamaan tällä kertaa varmaan kymmenen minuuttia. Sain sentään syödäkseni, ennen kuin laittoivat ovet säppiin. Pekoni oli valmistettu naudasta epäilemättä paikallisen valtauskonnon vuoksi. Sitten odotettiin taas hissiä.
Päätin lähteä turistikartallani olevaan luolaan. Siellä olisi kaiketi jonkin sortin temppeli. Muuta en sitten tiennytkään. Kävelin pienelle paikallisjuna-asemalle ja ilmaisin asiani lipputiskillä. Sain matkakortin ja minulta perittiin siitä hyvästä kymmenen ringgitiä.
Istuuduin jonottamaan junaa. Niitä ilmeisesti kulki tällä linjalla varsin harvakseltaan. Piilouduin hetkeksi kannatuspilarin taakse, otin T-paitani pois ja käänsin sen oikein päin ennen kun laitoin sen uudelleen päälleni. Kukaan ei nähnyt.
Juna saapui paikalle, ja yritin löytää istumapaikkaa, josta näkisi ulos. Väkeä ei ollut paljon, mutta juna vaikutti kärsineen vandalismista: useimmat ikkunat olivat rikki. Ne olivat turvalasia ja pysyivät paikoillaan, mutta olivat rakeisen näköisiä niin, ettei ulos nähnyt. Osaan vaunuista oli selkeästi merkitty, että ne oli tarkoitettu vain naisille. Muslimiperinteessä miesten ja naisten tulee istua erillään. Naisten ei kuitenkaan ollut kaiketi pakko istua naistenvaunuissa, vaan heitä näkyi paljon muissakin vaunuissa.
Juna kulki pari asemanväliä ja pysähtyi sitten jollekin asemalle todella pitkäksi aikaa. Pyörittelin peukaloitani kuunnellen samalla äänikirjaa ohjelmistoinsinööristä, joka kuolee auto-onnettomuudessa ja jonka aivot kopioidaan tietokonesimulaatioon sadan vuoden päästä. Sitten Yhdysvaltain teokraattinen hallitus pakottaa hänet tutkimaan universumia avaruusaluksella, joka voi tehdä kopioita itsestään. Tähän asti oivaa kerrontaa, 4.5/5.
Juna tuli viimein perille. Alueella oli viidakon peittämä vuorentapainen, jossa oli pystysuorat seinämät. Siellä oli selvästi myös hindulainen temppeli, tai useampiakin. Menin eräälle vuoren kupeessa olevalle portille. Siihen tuli juuri minua ennen toinen turisti, jolle kopissa istuva mies kertoi mitä luolassa oli ja että sisään pääsisi kymmenellä ringgitillä. Päätin ostaa luolalipun ja käydä tutkimassa.
Luolassa oli valaistus, hieman ummehtunut haju ja patsaita. Lisäksi siellä oli kylttejä joissa kerrottiin, mitä patsaat esittivät. Näyttely kertoi tarinan Ayodhyan prinssistä Ramasta, joka oli Vishnun seitsemäs inkarnaatio. Patsaat siis kuvasivat hindujen tärkeää ramayana-eeposta. Kuten kaikki lukijat varmasti muistavat, Thaimaan muinainen pääkaupunki Ayutthaya on nimetty Ayodhyan pyhän kaupungin mukaan. Thaimaan valtaistuimella puolestaan istuu Rama kymmenes. Tärkeä hahmo eepoksessa on Hanuman, apinan hahmossa esitetty hindulainen jumala, joka auttoi Ramaa tämän urotöissä. Hän oli myös apina-armeijan komentaja.
Matkailijat olivat raapustaneet luolan seiniin terveisiään, eikä sitä voinut todellakaan sanoa luonnontilaiseksi. Kovin iso se ei myöskään ollut, ja lähdin aika pian pois.
Poistuttuani luolasta kävelin vuorenvierustaa eteenpäin. Vastaan tuli ruskea pulu, jolla oli vähän riikinkukkomainen pyrstö. Tulin aukealla, josta nousi jyrkät portaat vuoren sisälle. Siellä oli paljon puluja, turisteja ja pienen kissan kokoisia apinoita (Macaca fascicularis, jaavanmakaki). Pyhiä apinoita. Ihmiset ruokkivat niitä pienillä banaaneilla ja kookospähkinöillä.
Päätin kiivetä portaat ylös. Vuorikiipeilyharjoitusteni vuoksi se ei ollut minulle ollenkaan vaikeaa. Portailla oli paljon apinoita pitämässä turisteille seuraa, murisemassa ja varastamassa tavaroita heti kun silmä vältti.
Olen oppinut viimein aasialaisten kansallisuuden tunnistamisen naaman perusteella. Näin paikalla useita japanilaisia ja kiinalaisia turisteja ja muutamia thaimaalaisia. Intialaisia oli erityisen paljon. Tunnistan kätevästi myös japanin ja thain kielen niitä kuullessani, joten kykenin myös usein vahvistamaan havaintoni.
Portaat ylös noustuani tulin valtavan kokoiseen luolaan. Se toi mieleeni Sagrada Familian basilikan Barcelonassa. Luola ei ollut pimeä, vaan katossa oli runsaasti reikiä, joista sinne tuli luonnonvaloa. Sisällä oli hindulainen temppeli, jossa poltettiin suitsukkeita ja josta kantautui varsin äänekästä laulua. Jatkoin kävelyä syvemmälle luolaan. Toinen hindulainen temppeli, ja katossa suuri aukko. Kanoja ja kukkoja tepasteli ympäriinsä. Seiniä pitkin virtasi vettä ja niitä peitti kasvillisuus.
Palasin juna-asemalle. Juna saapui varsin pian, mutta kökötti asemalla sitten puoli tuntia ennen kuin lähti takaisinpäin. Pohdin matkalla, mitä tehdä seuraavaksi. Kello oli neljä. Päätin mennä ostamaan sen parangin, jota on tässä kolmattakymmenettä vuotta himoittu. Etsin parangikauppan internetistä. Menin junalla keskusasemalle asti ja vaihdoin sitten skytrainiin / metroon / semmoiseen kiskoilla kulkevaan rautahepoon joka kulkee välillä maan alla ja välillä sen päällä, tiedätte mitä tarkoitan.
Vahvistin aiemman havaintoni siitä, että malesialaiset eivät tunnu paljon perustavan jonottamisesta. Thaimaalaiset odottavat junaa aina viivasuorissa jonoissa. Täällä junaa odotetaan aina epämääräisessä rykelmässä. Lössi yrittää myös puoliväkisin tunkea junaan sisälle enneen kuin siellä olevat ovat päässeet ulos. No, maassa maan tavalla.
Junasta ulostauduttani minun piti kävellä vielä kaksikymmentä minuuttia. Satelliittikuvan perusteella olin päätymässä jonkinlaiseen basaariin, mutta näin ei ollut. Paikka vaikutti päinvastoin hienoston asuinalueelta, jossa oli omakotitaloja eikä yhtään turisteja. Kävelin kartan ohjeiden mukaan pieneen retkeilykauppaan. Siellä oli monenlaista kiintoisaa tavaraa, jota en ollut koskaan löytänyt Thaimaasta. Kävelin kaupan läpi kahteen kertaan, mutta en löytänyt mitään merkkiä parangeista. Sitten erehdyin kysymään myyjältä. Eteeni levitettiin muutamassa minuutissa seitsemän malesialaisesta teräksestä taotun parangin kokoelma, ja sain kuulla innokasta selitystä niiden käyttötarkoituksista ja oikeasta mitoituksesta. Parangin tulisi kuulemma olla käyttäjänsä kyynärvarren pituinen. Lisäksi minulle opetettiin parangin oikeaa käsittelyä. En voinut kuitenkaan ostaa sellaista, koska minulla ei ollut mahdollisuutta laittaa matkatavaraa lentokoneen ruumaan. Jos tällaisen malesialaisen käsityötaidonnäytteen yrittäisi lähettää Thaimaahan, se jäisi kuulemma mitä todennäköisimmin tulliin jommallakummalla puolella rajaa. Viranomaiset tykkäävät kuulemma takavarikoida niitä.
Kiittelin vuolaasti esittelystä ennen kuin poistuin kaupasta. En jaksanut enää kävellä rautatieasemalle, vaan tilasin Grabilla taksin hotellin lähellä olevaan pakistanilaiseen ravintolaan. Taksi oli hyvin halpa, vain 32 ringgitiä.
Taksi tuli paikalle, ja istuuduin puolentoista sekunnin harkinnan jälkeen etupenkille. Thaimaassa istun nykyään aina takapenkille, koska siellä se kuuluu tavallaan tapoihin. Etuistuimelle on yleensä vaikea istua, koska se on säädetty sillä oletuksella, että matkustajat istuvat aina takapenkille.
Kuskini ajoi Grab Blackiä, eli kalliimpaa versiota Grab-takseista. Hän oli ilmeisesti paremman puutteessa päättänyt ottaa tavallista hintaa maksavan matkustajan. Kaveri oli ihan tietokonenörtin näköinen, ja turisimme matkan aikana aika paljon eri asioista. Hän kertoi kuulleensa Suomesta, koska pelaa Dota 2 -peliä, jossa muutamia vuosia sitten joku suomalainen voitti ison turnauksen tai jotain. Hän ihmetteli, miksi suomalaiset puhuvat niin hyvää englantia verrattuna vaikka saksalaisiin ja ranskalaisiin. Annoin syyksi koulutuksen ja sen, että pelejä, elokuvia ja sarjoja ei dubata suomeksi vaan kulutamme paljon sisältöä englannin kielellä toisin kuin saksalaiset ja ranskalaiset. Hän sanoi myös, että Singaporeen pääsisi täältä bussilla neljässä-viidessä tunnissa. Totta, mitä pirua minä lennon menin varaamaan? Bussi olisi paljon halvempi, eikä lentäessä edes voita aikaa. Matka lentokentälle hotellilta kestäisi varmaan tunnin jo itsessään, odottelua olisi puolitoista tuntia ja lento kestäisi seitsemänkymmentä minuuttia. Sitten transportaatio Singaporen päässä, tiedä sitten kauanko siinä menisi. Jos luet tätä, älä varaa lentoa Malesiasta Singaporeen, se on tyhmää touhua.
Söin pakistanilaisessa ravintolassa lehmäkebabbia. Lisäksi tilasin vettä. Olen huomannut, että jostain syystä paikallisilla on hyvin suuria vaikeuksia ymmärtää tiettyjä ilmaisuja. Viimeksi kun tilasin kylmää vettä, sain kuumaa vettä. En ymmärrä, miten kolmesti toistetun sanan “cold” voi mitenkään tulkita sanaksi “hot”, mutta näin tapahtui. Tällä kertaa päätin ovelasti menetellä hieman toisin tämän sudenkuopan välttämiseksi, ja tilasin jäävettä, ice water! Tarjoilija: “rice?”
Ei ole todellista…
Sain lopulta onneksi jäävettä ja kebabbini oli ihan kelvollista, joskin vähän tulista. Maksoin annoksesta ja vesipullosta 28 ringgitiä ja viisikymmentä senttiä.
Söin ostoskeskuksessa erinomaista lammasta riisillä ja ihailin sitten torneja ulkoa päin. Illan hämärtyessä ostoskeskukseen tuli aika paljon ihmisiä, samoin kuin tornien ulkopuolella olevaan puistoon. Tämä oli selkeästi suosittu ajanviettopaikka. Paikalla pyöri myös paikallisia kaupustelijoita kamerahärveleiden kanssa, jotka ilmeisesti ottivat ihmisistä kuvia pientä korvausta vastaan.
Lähdin sitten metrolla takaisin hotellille kävellen taas sen viisitoista minuuttia asemalta. Käveleminen on täällä helpompaa kuin Bangkokissa, mutta ei siltikään kovin helppoa. Teiden varsilla on aika paljon katukojuja joita joutuu väistelemään ja autot ja mopot ajelevat vähän sinne sun tänne. Liikennevalojakin täällä on, mutta ne jotka ovat hotellin ja aseman välillä ovat varmaan rikki, koska vihreä valo ei tunnu syttyvän sitten millään.
Illalla sain puhelun tuntemattomasta numerosta. Yritin googlata sen, mutta tulokset olivat malesialaisia, koska Google päätteli täysin oikein minun olevan Malesiassa. Yhdistin VPN:älläni Suomeen. Nyt olin Googlen mukaan Tatarstanin tasavallassa keski-venäjällä. Huoh.