Aamiaisen jälkeen editoin edellisen päivän valokuvia ja otin sitten nokoset. Varsin pitkällisen Googlauksen jälkeen päätin käydä kaupungin keskellä olevassa puistossa, jossa sijaitsi myös hyvin tutun näköinen näkötorni. Päivän toinen suunnitelma oli käydä meren rannassa lähijunalla.
Kävelin siis monorail-asemalle aikomuksenani nostaa matkan varrella rahaa samasta pankista, jossa olin aiemminkin käynyt. Olin maksanut vähäiset ostokseni suurilta osin kortilla. Kaikissa paikoissa kortti ei kuitenkaan käynyt. Tämä suunnitelma kuitenkin epäonnistui: automaatit olivat erillisessä lasiovella suljetussa tilassa, jonka ovi oli mennyt rikki. Lasiovea oli vaihtamassa useampi mies, eikä pankkiautomaateille päässyt. Täytyy myöntää, että en ollut osannut ennakoida tällaista tilannetta.
Minulla oli kuitenkin vielä vähän rahaa jäljellä. Latasin matkakorttiini hieman arvoa asiakaspalvelukassan tiskillä toivoen löytäväni pankkiautomaatin jostain myöhemmin.
Tässä kohdassa on merkillepantavaa, kuinka naurettavan halpaa julkinen liikenne täällä on. Pari asemanväliä junalla maksaa hädintuskin kolmekymmentä senttiä. Bangkokissa taksaa tulee vähänkin pidemmästä matkasta BTS:llä 1,60€. Turistille tällä ei ole juurikaan väliä, mutta kielikoulussa käyminen tuli pidemmän päälle kalliiksi.
Joka tapauksessa: menin junalla puistoon. Sisäänkäyntiä ei näkynynt missään. Kävelin sitten pitkän kaavan mukaan alueen ympäri kunnes pääsin Googlen osoittamaan paikkaan.
Puisto itsessään on ilmeisesti alkuperäinen sademetsäläntti, jota ei vain vaivauduttu koskaan raivaamaan tonttimaaksi ja joka lopulta suojeltiin. Kävelin tietä pitkin alueen keskelle, mutta tietä ympäröivät korkeat muurit eikä metsään päässyt.
Kun olin kävellyt tien loppuun, huomasin olevani Näsinneulan juurella. Päätin hetken harkinnan jälkeen ostaa lipun torniin, sen kun pystyi tekemään automaatin kautta ja maksamaan kortilla.
Lippuvaihtoehtoja oli kaksi: pääsy sisätilojen ravintolaan kuten Näsinneulassa (60 ringgitiä) tai ulkotasanteelle (110 ringgitiä). Malesian kansalaisille homma oli paljon halvempaa. Päätin mennä ulkotasanteelle, sieltä saisi parempia kuvia kun välissä ei ollut lasia.
Jonoa ei ollut. Nousin hissillä kolmeensataan metriin, laukkuni jätettiin säilytykseen ja menin ulos. Siellä oli jonkin verran väkeä. Maisema oli paljon parempi kuin Petronas-torneista käsin johtuen ikkunalasien puuttumisesta ja siitä, että tornista pystyi katsomaan mihin tahansa suuntaan. Melkein. Yhdelle sektorille oli nimittäin rakennettu ylihintainen ravintola.
Valokuvia sai mukavasti ja huipulla oli jostain syystä täysin tuuletonta. Olin saanut myös lipun kahteen skyboxiin, tyhjän päällä oleviin tasanteisiin joissa oli lasilattia. Niihin en mennyt, pelkään liikaa korkeita paikkoja. Muualla tornissa se ei niin haitannut, koska sieltä ei nähnyt suoraan alaspäin.
Poistuin tornista ja yritin löytää ympäröivän puiston sisäänkäynnin. Tämä myös onnistui. Se olisi maksanut kuitenkin 40 ringgitiä ja maksu oli mahdollista suorittaa vain käteisellä, enkä siksi mennyt sisään. Lisäksi mielessäni oli toinen suunnitelma: ajaa junalla pääteasemalle merenrantaan. Kello alkoi jo olla aika paljon, ja junamatkassa vierähtäisi tovi jos toinenkin.
Lähdin siis suoraan rautatieasemalle. Päästessäni perille ja ladattuani muutaman ringgitin matkakortille (eri matkakortille kuin aiemmin) menin asemalaiturille odottamaan junaa. Sellainen saapuisi vasta neljänkymmenen minuutin päästä, eikä se menisi edes aivan perille asti! Tässä vaiheessa pohdin jo koko suunnitelman romuttamista, mutta en sitten tiennyt, mihin muuhunkaan olisin voinut ajan järkevästi käyttää. Lisäksi juna kulki viimeistä edelliselle asemalle, ja voisin vaikka kävellä loppumatkan.
Istuin odottamaan ja kuuntelin äänikirjaani. Täytin myös Singaporen maahanmuuttoviranomaisten vaatimat paperit. Minua muistutettiin ystävällisesti, että huumekaupasta seuraa kuolemantuomio. Melkoinen tervetulotoivotus.
Juna saapui, ja jouduin harmikseni paikalle, jossa oli rikkinäinen ikkuna. Luin samalla internetistä käsimatkatavaroiden punnitsemisen todennäköisyydestä. Internetillä ei ollut selvää kantaa asiaan. VietJet sai tosin erityisen paljon pyyhkeitä tämän asian suhteen ja joku väitti että VietJet oli yrittänyt punnita jopa heidän päällystakkinsa. Siihen en kyllä yksiselitteisesti suostuisi. Olen lentänyt VietJetillä aiemmin ilman punnitusta ja ongelmitta, mutta päätin ottaa punnitusriskin vakavasti.
Minulla on mukanani valkoinen päällystakki. Se on vain tuulen pysäyttävä ohut kuoritakki, jossa on verkosta tehty vuori. Sisällä on vetoketju, jolla takin vuorin saa avattua puhdistusta varten. Päätin kokeilla sijoittaa farkkuni ja matkapeittoni takin sisään. Silloin ne eivät pullottaisi oudosti ja näyttäisin vähemmän pöljältä kuin matkallani Don Mueangista Kuala Lumpuriin. Tärkeä osa tätä peliä on se, että kaikki varusteesi näyttävät kevyiltä.
Näin pohdin samalla kun juna mennä puksutti merta kohti. Yli tunnin matkan jälkeen tulimme viimein perille. Asema oli melkein autio ja yllättävän maalaismainen. Aseman vieressä oli betonisia raidepölkkyjä kaksille lisäraiteille, mutta itse raiteita ei ollut vielä asennettu. Porttien vieressä makasi emokissa, jonka pentu sähisi minulle vihaisesti.
Poistuin asemalta aikomuksenani kävellä rantaan. Alueella oli paljon taloja, mutta se vaikutti muuten lähes autiolta. Jossakin haukkui koira ja ilmaan nousi sieltä täältä savupatsaita paikallisten polttaessa nuotioita.
Tässä kohtaa minulle tuli samanlainen tunne kuin joskus kotini lähellä kävellessäni Bang Buan kanaalin lähistöllä. En pitänyt tästä paikasta ollenkaan. Kävelemisen sijaan päätin mennä pääteasemalle seuraavalla junalla: olin sitä paitsi käyttänyt tällä asemalla jo niin paljon aikaa, että olisin sillä tavoin nopeammin perillä kuin kävelemällä.
Odotin junaa noin kaksikymmentäviisi minuuttia. Nousin kyytiin ja menin yhden pysäkin pääteasemalle. Näin paikallisen kävelevän auringonlaskuun ratapölkkyjä pitkin, ja mieleeni tuli, että olisin voinut varmaankin kävellä pääteasemalle itse samalla tavoin. Junaa tuskin tarvitsee pelätä radalla, jolla ei ole raiteita.
Pääteasema oli samanlainen kuin edellinenkin, pieni ja nuhjuinen. Pihalla oli vanhanaikaisin taksi, jonka olen vähään aikaan nähnyt.
Kävelin asemalta rantatietä pitkin. Se ei ollut meren rannassa, vaan satama-alueen tapaan alue oli pitkälti aidattu niin, ettei rantaan päässyt. Kävelin edemmäs, ja pääsin lopulta rantaan paikassa, joka oli kylttien mukaan venetaksipysäkki. Aurinko oli matalalla horisontissa. Oli laskuveden aika, ja rannalla oli hirveä määrä muoviroskaa. Paikalla oli muutamia tummahipiäisiä malesialaismiehiä tuijottelemassa horisonttiin. Venetaksien kuljettajia, kenties. Kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ei edes paikan koira.
Kävelin takaisin asemalle seuraavaa junaa odottamaan. Katsoin, koska seuraava tulisi. Vasta tunnin päästä! Pohdin, pitäisikö minun tilata taksi kaupungille. Se ei olisi ollut erityisen kallis. Sitten katsoin ravintoloiden aukioloaikoja. Ne olisivat auki vielä puolenyön jälkeen. Päätin, ettei taksille ollut tarvetta ja haahuilin alueella ympäriinsä vähän aikaa hyttysten syötävänä ennen kuin menin aseman portista sisään junaa odottamaan. Muutamia kissoja ja koiria jolkutteli sataman porteista ulos. Taksi kuljettajineen oli yhä aseman edessä. Ilta pimeni hiljakseen. Vähän semmoinen “paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” -fiilis minulla kieltämättä oli.
Kävin pakistanilaisessa ravintolassa ostamassa take-away-riisiä ja vihanneksia ja naan-leipää ja päätin syödä ne hotellihuoneessani. Kuvittelin pääseväni nopeasti huoneeseeni, koska näin myöhään kukaan ei varmasti olisi käyttämässä hissiä. Olin väärässä. Lauma japanilaisia koulutyttöjä oli ilmeisesti juuri kirjautunut sisään ja yritti päästä huoneisiinsa valtavien matkalaukkujen kanssa.
Olin kopissani joskus kello yhdentoista aikaan. Päätin, että huomenna pitäisi olla kymmenen aikaan matkalla kentälle. Onnistuin syömään vain puolet riisiannoksestani ennen kuin tulin täyteen.