Lähtöpäivä. Heräsin varsin aikaisin, kuten minulla on ollut tapana sairauteni jälkeen. Kurkkukipuni on muuttunut vahvasti toispuoleiseksi ja tuntuu enää vain oikealla puolella. Ihailin naamavärkkiäni peilistä, ja havaitsin, että olin jälleen alkanut uhkaavasti näyttää passikuvaltani.
Vein aamulla ison kasan vaatteitani läheiseen pesulaan jossa minulle myytiin kytkykauppana kyyti lentokentälle. Katsoin sitten huvikseni ja sopivaa tunnelmaa hakiessani aamulla Quentin Tarantinon elokuvan Kill Bill: Volume 1. Kirjasin itseni ulos ja istuin hotellin kuistilla lähes lähtöön asti. Lopulta kyllästyin ja lähdin kävelemään rannan suuntaan pohtien, syödäkö jotain. En syönyt, kaikki oli kallista.
Menin pesulaan, sain vaatteeni takaisin pestyinä (25000 rupiaa) ja sain taksikyydin lentoasemalle (150 000 rupiaa, jossa puolet ilmaa).
Lentoasemalla terästäydyin. Lentoyhtiöni oli VietJet, joka tarkoitti kahta asiaa. Ensiksi, minun ei ollut mahdollista kirjata itseäni sisään internetissä. Toiseksi, lentoyhtiö punnitsisi laukkuni sisäänkirjautumistiskillä. Tätä varten oli kuitenkin jo harjoiteltu, ja tiesin paljonko laukkuni painoi.
Päätin syödä odotellessani kallista lentokenttäruokaa ja tilasin palanpainikkeeksi varsin hyvän omenamehun. Loppulasku kohosi verojen ja tarjoilupalkkioiden jälkeen neljännesmiljoonaan. Bali ja viimeinen rahastus.
Menin siis kirjaamaan itseni sisään. Toimenpide oli ongelmaton eikä minun tarvinnut jonottaa. Lentokin lähti jokseenkin ajallaan. Minulla oli käytäväpaikka, ja vierustovereinani olivat japanilainen ja maltalainen nainen. Keskustelin japanilaisen kanssa Japanista. Saunominen on siellä kuulemma nykyään muotia. Maltalainen sanoi, että Vietnamin kielessä on kuusi toonia thain viiden sijaan ja kuulosti siltä, että se oli vielä paljon vaikeampaa kuin thai.
Ostin lentokoneesta pullollisen vettä epämääräisen janon tunteen vaivatessa minua. Tarjosin maksuksi erilaisia seteleitä, Singaporen dollarit kelpasivat. Sain vaihdossa Das Kapitalia, joka oli koristeltu kommunistinkuvilla.
Laskeuduimme Saigoniin aikataulussa. Koska ostin liput erikseen ja säästin, minun oli tehtävä omatoiminen vaihto. Menin passintarkastusjonoon pohtien, että tämäkin olisi hoitunut Singaporessa paljon nopeammin. Pääsin Vietnamiin. Menin ulos ja toisista ovista sisälle samaan rakennukseen. Paikalla oli ihan käsittämätön määrä lössiä, ja kaikilla oli valtavissa kärryissä neljä tai viisi giganttista matkalaukkua tai isoa pahvilaatikkoa. Etsin VietJetin sisäänkirjauspisteen, ja siellä oli mahdollisesti pisin jono, jonka olin eläessäni nähnyt. Nauhoilla erotettu alue oli aivan täynnä ihmisiä, ja jono jatkui pitkälle sen ulkopuolelle kääntyen kulman taakse, ja jatkui vähän aikaa sielläkin. Totesin, että eihän tämä voi mitenkään pysyä näin pitkänä ja istuin tuolille odottamaan. Jono lyhenikin, mutta ei kovin paljon. Lopulta menin huokaisten jonoon, joka mateli voissa paistetun etanan vauhdilla eteenpäin. Lentokentän wifi toimi joskus ja pätkittäin.
Jossakin vaiheessa VietJetin työntekijä tuli kyltin kanssa ohjaamaan minut ja läheisen japanilaisporukan toiselle sisäänkirjauspisteelle toisella puolen salia. Nyt jonoa oli paljon vähemmän, mutta valitettavasti edessäni oli kaksi eläkeikäisten vietnamilaisten muodostamaa turistiryhmää, joilla oli riittävästi matkatavaroita keskikokoisen siirtokunnan perustamiseksi Marsiin. He antoivat virkailijoille sisäänkirjausta varten kymmenen passia kerralla, ja operaatiossa kesti aivan järjettömän kauan.
Lopulta vuoroni tuli, ja minut kirjattiin pelkkine kabiinimatkatavaroineni sisään pikavauhtia. Virkailija ei edes vaivautunut katsomaan punnituslukemia. Lähdin sitten pikavauhtia passintarkastukseen.
No siellähän oli sitten vielä pidempi jono. Jostakin syystä ihmiset myös muodostivat virkailijan kopille kaksi rinnakkaista jonoa, vaikka virkailijoita oli vain yksi. Minulla alkoi taas olla vähän semmoinen olo, että pitäisiköhän juoda jotain.
Jossakin vaiheessa virkailija tuli ja määräsi yhdistämään jonot. Olin varmaan valinnut kaikista hitaimman. Passien syynäämisessä kesti ja kesti. Singaporessa tässä oli mennyt ehkä kolmekymmentä sekuntia. Minun passini tarkistettiin lopulta hyvin nopeasti, mutta tässä vaiheessa olin jo huolestunut siitä, että ehdinkö koko lennolle. Helvetillisen check-in -jonon ja perkeleellisen passintarkastusjonon jälkeen oli nimittäin vuorossa jumalaton turvatarkastusjono. Se tosin kulki yllättävän nopeasti, joskin taas piti alkaa riisua kenkiä kesken kaiken.
Syöksyin lähtöportille vastentahtoisesti. Olisin halunnut ostaa vesipullon, mutta en tiennyt paljonko aikaa minulla olisi. Ei kovin paljon.
Oli sitä lopulta jonkin verran. Menin lentokenttäbussiin istumaan ja katselin, kun matkustajia valui portille. Sitten meidät kärrättiin isoon Airbus A330-koneeseen viiden tunnin lennolle. Kone lähti puoliltaöin jonkin verran myöhässä.
Koneessa ei ollut viihdejärjestelmää eikä ilmaista ruokatarjoilua. Lennossa kestäisi viisi tuntia. Aloin todellakin vahvasti miettiä, että pitäisikö juoda jotain. Tavallaan minulla ei ollut jano, mutta jollain tavalla suuta kuivasi ja olin tullut sattuneesta syystä hieman vainoharhaiseksi asian suhteen. Menin lopulta tiedustelemaan nesteytystä henkilökunnalta koneen takaosasta, ja sain pienen lasillisen vettä lentoyhtiön piikkiin.
Yritin sitten nukkumista sen jäädessä pitkälti yritykseksi.