Heräsin puoliltaöin ja menin hotellin loungeen kirjoittamaan. Siellä oli valtava mangakirjasto ja kaksi isoa televisiota näyttämässä japanilaisia TV-ohjelmia, joiden maine on legendaarinen. Samalla löysin yhden suojamaadoitetun jatkojohdon, johon kykenin tuuppaamaan adapterini ja jolla kykenin lataamaan puhelintani. Kolmelta aamulla menin takaisin koppiini nukkumaan lisää.
Heräsin uudestaan kahdeksan jäljissä. Kurkku on edelleen toispuoleisesti kipeä, mutta vähemmän kuin eilen. Jahka olin viimeistellyt kirjoitukseni Saigonista, jätin isomman kassini hotellin tiskille ja lähdin tutkimaan paikkoja. Hotellilla ei harmillisesti ole lukittavia lokeroita laukuille vaan ne pitäisi lukita omalla lukolla ja yhdistää omalla vaijerilla säilytyspisteen kaiteeseen. Liikkeellelähtöprosessi on varsin monimutkainen. Henkilökunnalta täytyy pyytää kenkäinsäilytyskaapin avain ja “huoneen” avainranneke täytyy jättää neuvontaan kun menet johonkin. Henkilökunta antaa sitten kortin, jolla saat avaimesi neuvonnasta kun tulet takaisin.
Olin yöllä lukenut paikasta nimeltään “Akihabara”. Sinne kävelisi hotellilta vartissa.
Missään ei ollut yhtään ihmisiä eikä etenkään autoja. Linnut lauloivat, taustalla soi japanilainen viulumusiikki ja kaikkialla vallitsi tyyneys. Liiottelen, mutta vain vähän. Sää oli huomattavasti lämpimämpi kuin mitä se oli eilen ollut, ja olin tyytyväinen siitä, että olin poistanut takistani lisäeristyksen.
Akihabara vaikutti olevan varsinainen nörttiparatiisi. Alueella oli aika paljon elektroniikkakauppoja ja animehahmokauppoja. Suosittuja olivat kuulemma myös Maid Cafe -nimiset liikelaitokset, joissa tarjoilijat ovat animetyylisiksi sisäköiksi pukeutuneita nuoria naisia, ja vieraita kohdellaan kuin isäntäväkeä. Vain japanissa.
Menin kauppaan, jonka nimi oli Bic Camera. Se on ilmeisesti osa isoa ketjua. Ostin sieltä kännykänlatausadapterin naureskellen samalla joka puolella oleville japaninkielisille kylteille. Jotenkin se informaation määrä jokaa täällä jaksetaan painaa kyltteihin on aivan käsittämättömän suuri. Kauppa oli myös oudon vertikaalinen. Pinta-alaa tuntui olevan melko vähän joka kerroksessa, mutta kerroksia oli kuusi. Korkeimmassa kerroksessa myytiin Legoja ja erilaisia hahmoja ja kulkuneuvoja Japanin rikkaan kulttuurin tuotoksista, Pokémoneja, Gundameja yms. Myös länsimaisista elokuvista oli oheistavaraa, kuten lentävä DeLorean. Tämä oli kunnollista. Kaikissa kaupoissa pitäisi olla tämmöinen kerros.
En ollut syönyt vielä tänään mitään ja halusin korjata asiantilan, mutta se vaikutti eilisen kokemuksen jälkeen haastavalta. Lisäksi lähes kaikkiin ravintoloihin vaikutti olevan paljon jonoa. Haahuiltuani aikani ympäriinsä päädyin paikkaan, jossa oli herkullisen näköisiä nuudeliannoksia kympillä. En kuitenkaan tiennyt, kuinka tilata. Olin kuitenkin melkein valmis biologi, ja ratkaisin ongelman yksinkertaisesti tarkkailemalla ravintoa etsivien japanilaisten toimintaa.
Ravintolan seinässä oli automaatti, johon piti laittaa setelirahaa. Sitten tuli painaa nappia, jossa luki japaniksi (japaniksipa tietenkin) mitä haluat tilata. Tämän jälkeen laite odotti, haluatko tilata jotain muuta ja sylkäisi hetkisen kuluttua ulos paperilappusen ja vaihtorahasi. Tämän jälkeen tuli istua ravintolan ulkopuolelle penkille odottamaan, kunnes asiakaspalvelijaneiti ohjasi sinut istumaan ravintolan sisälle. Hän ei uskoakseni puhunut yhtään sanaa englantia.
Kaiken ylläolevan siis tein. Sain varsin lyhyen odotuksen jälkeen istumapaikan ja ilmaisen lasillisen kylmää vettä. Ravintolassa oli keskellä japanilaisia kokkeja pyyhkeistä tehdyt päänauhat otsallaan, ja asiakkaat ympäröivät tätä keittotilaa vähän kuten baaritiskillä istuen. Tarkkailin lisää. Annos annettiin korotetetulle tasolle jokaisen vierailijan naaman eteen ja kokki ilmoitti mahtipontisesti annoksen nimen. Sain keittoa ja nuudeleita. Ne olivat eri astioissa. Tarkkailu paljasti, että nuudelikulhosta kuului nostaa syömäpuikoilla nuudeleita keittoastiaan. Toimin siis tällä tavalla. Molemmilta puoliltani kuului äänekästä ryystämistä, joten oletin että tälläisessa ravintolassa ryystämisessä ei olisi mitään vikaa. Ruoka oli erittäin herkullista ja annos oli hyvin suurikokoinen. Siinä oli mukana esimerkiksi revittyä possua. Kurkkua kirveli ensin alkuun, mutta tilanne parani ensimmäisten makupalojen myötä. Tarjoilija täydensi vesilasiani sitä mukaa, kun sain sitä tyhjennettyä, mikä oli mukavaa. Joudun normaalisti aina säännöstelemään vettä ravintoloissa käydessäni, muutoin se loppuu kesken ja joudun ottamaan salahuikkia omasta pullostani.
Jatkoin kävelyä kohti päärautatieasemaa. Halusin nähdä, mistä kaikki Japanin maineikkaat junat lähtevät ja kävelyretki itsessään olisi hyvää maisemankatseluaikaa. Löysin rautatieaseman. Sen pihalla hulmusi Japanin lippuja. Tämä oli kiintoisaa, koska se oli ensimmäinen kerta kun olin nähnyt täällä Japanin lippuja. Esimerkiksi Thaimaassa tuntuu olevan joka päivä juhlaliputus, ja näen taloni ikkunasta lukemattomia lippuja liehumassa. Japanilaiset tuntuvat liputtavan paljon pidättyväisemmin.
Päätin kävellä keisarilliselle palatsille. Monissa paikoissa kuninkaalliset palatsit ja vastaavat eivät oikeasti sisällä kuningasta, joka on minusta vähän harhaanjohtavaa mainontaa! Tokion keisarillisen palatsin kohdalla on toisin. Se on kuulemma niin autenttinen laitos, että kiipeämällä sopivaan paikkaan voit nähdä Keisarin itsensä. Tosin jos onnistut näkemään Keisarin itsensä, saat todennäköisimmin myös japanilaisen poliisin pampusta ja syytteen, koska silloin olet kielletyllä alueella ja Keisaria ei sovi häiritä. Kiintoisana yksityiskohtana Keisariin viitataan japaninkielisessä puheessa pelkästään termillä “Keisari”. Hänellä on joku nimikin, mutta sitä ei sovi virassa olevasta Keisarista käyttää.
Palatsin alue oli helppo löytää. Sitä ympäröi syvä vallihauta ja korkeat muurit. Vähän puutarhaakin oli. Täydellisen tasaisen nurmikon (japanilaisen puutarhurin kynsisaksenjäljet näkyivät) keskellä kasvoi pitkäneulaisisia mäntyjä. Katselin, pääsisikö alueelle jostakin sisään. Turistin näköisiä ihmisiä tuli ainakin porteista ulos. Haahuilin ympäriinsä vähän aikaa. Löysin lupaavan oloisen portin, mutta siinä luki, että vierailuaika oli tältä päivältä ohitse. Tämä selkeytti asioita.
Päätin siis suunnata Shibuyan alueelle. Siellä on jokin iso risteys, joka on saavuttanut legendaarisen maineen. Menin metroon ja onnistuin vokottelemaan itselleni tikettiautomaatista itselleni jonkinlaisen arvokortin matkustamista varten. Poistuin Shibuyasta, lähdin etsimään risteystä ja kävelin sen yli samaan aikaan kolmentuhannen muun ihmisen kanssa. Ykikään auto tai mopo ei yrittänyt ajaa ylitsemme. Ei hullumpaa.
Kävelin vähän ympäriinsä. Täällä vaikutti olevan jonkinlaisia kävelykatuja, ja niillä käveli paljon ihmisiä. Nyt paikka alkoi todella näyttää suurkaupungilta. Arvelisin, että päivän aikaan nämä ihmiset olivat piiloutuneet ympärillämme oleviin lasikuutioihin näpyttämään tietokoneita, ja tulivat ulos vasta illan tullessa.
Menin toiseen elektroniikkakauppaan. Se oli yhtä vertikaalinen kuin edellinen. Kuudennessa kerroksessa oli jälleen peli-, elokuva-, ja animetavaraa. Olin hieman väsynyt kaikesta tästä kävelemisestä ja rentouduin vessassa vähän aikaa.
Kävelin takaisin metroasemalle ja ostin junalipun Nagoyaan. Ihmiset puhuvat aina Shinkansenin nopeudesta ja luotettavuudesta, mutta jotenkin tuntuu aina jäävän mainitsematta, kuinka ekstranopeus ja ekstraluotettavuus tarkoittavat ekstrahintalappua. Matkaa ei ole kuin 340 kilometriä, mutta JR rahastaa siitä hyvästä 80€. Ryövärit! Rosvot! Bassibasuukit!
Kaikki ovat puhunueet minulle japania koko päivän. Japanilaiset tuntuvat puhuvan englantia vielä vähemmän kuin thaimaalaiset, jos mahdollista. Koska thaimaalaiset eivät osanneet englantia, piti minun opetella thaita ja samasta syystä on minun opeteltava japania.