Kaikki sairauden merkit ovat hävinneet lähes kokonaan.
Päätin noin nelituntisen kirjoitus- ja kuvankäsittelysession jälkeen käydä uudelleen Tokyo Skytreessä. Eilinen suunnitelmani oli ollut saapua paikalle ennen auringonlaskua, mutta jonotuksen takia olin ollut runsaasti myöhässä ja käytännössä näin kaupungin vain pimeän aikaan. Nyt paikalla olisi varmasti hiukan vähemmän ihmisiä, ja pystyisin tarkastelemaan kaupunkia myös päiväsaikaan. Arvelin sen voivan hyvinkin olla hinnan arvoista. Veikkaisin, että ero olisi suorastaan kuin yöllä ja päivällä. Höhö. Lisäksi tornista saattaisi kuulemma nähdä jonkun vuoren.
Menin sitten uudestaan Tokyo Skytreehen. En vaivautunut ostamaan kalliimpaa lippua, koska se ei ollut ollut mitenkään ihmeellinen. 350 metriin oikeuttava halvempi lippu maksoi vain 14€. Jonoa oli lähes yhtä paljon kuin illalla.
Ylhäällä ihmisiä oli hieman vähemmän ja sain otettua ikkunoista muutaman valokuvan. Myöskään heijastuksia ei ollut yhtä paljon, mikä oli mukavaa. Tilasin hyvän omenamehun tornin yllättävänkin kohtuuhintaisessa ravintolassa. Olisin varmaan tilannut myös jotain syötävää, mutta haluamani annos oli päässyt loppumaan. Pohdin samalla seuraavaa liikettäni.
Päätin käydä katsomassa Polyphony Digitalin studiota. Siellä tehdään Gran Turismot.
Poistuin tornista ja eksyin matkalla metroon. Päätin syödä sattumalta löytämässäni ravintolassa. Ruoka oli uskoakseni kiinalaista, enkä oikein pitänyt siitä.
Löysin lopulta metroaseman. Matkustin kaksi asemanväliä ja sitten kävelin kaksikymmentä minuuttia. Jännästi osa metrojen vaunuista on varattu kylttiensä perusteella vain naisille. Samaten hotellissa on naisille kokonaan oma kerros. Vaikuttaa siltä, että japanilaisilla ja malesialaisilla on yllättävän paljon yhteistä, ja toisaalta euroopassakin hostelleissa on lähes aina vain naisille tarkoitettuja huoneita.
Alueella oli paljon matalia kolmikerroksisia taloja, eikä juurikaan turisteja. Joitakin kanavia matkalla oli. Sähkötolpat olivat melkein samanlaisia harakanpesiä kuin Bangkokissa.
Pääsin oikeaan paikkaan… ja siellä ei ollut mitään. Tarkistin sijainnin useaan kertaan, ja se oli oikea. Edessäni oli vain suuri, harmaa toimistorakennus. Ei firman nimeä kyljessä, ei kylttiä pihalla, eikä mitään muutakaan merkkiä siitä että täällä olisi kehitetty lähemmäs sata miljoonaa kappaletta myynyt maailman paras ajosimulaattori.
Jatkoin kävelymatkaa toiselle metroasemalla, ja päätin suunnata Tokion satamaan. Kello alkoi olla jo aika paljon. Menin metroon, vaihdoin toiseen metroon ja sitten paikalliseen SkyTrainiin, joka oli täysin automatisoitu. Harmillisesti täällä ei taideta tuntea vaihtoajan käsitettä, vaan kortiltasi laskutetaan jenejä aina kun menit portista läpi. Kovin kallis metro ei ole, vähän yli euron per matka. Tukholmassa taidetaan hiihdellä neljän euron paikkeilla.
Automaattijunissa on se hyvä puoli, että niiden etuikkunasta näkee useimmiten ulos. Tämänkin junan etuikkunasta näki ulos. Sinänsä vain harmillista, että etuosa oli täynnä turisteja, jotka olivat pidempiä pitkiä kuin minä. Näin silti ulos, ja näkymä Tokionlahdelle oli vallan mainio.
Päädyin katselemaan auringonlaskua tekosaarelle, jolla oli puistoja ja vapaudenpatsas. Ei hullumpaa.
Illalla päätin luopua yhden aterian politiikastani ja ostin kaikenlaista pullaa hotellia lähellä olevasta 7-Elevenistä. Maksoin käteisellä, ja minulle annettiin määräys laittaa setelini jonkinlaiseen koneeseen, joka sitten sylkäisi ulos kuitin ja vaihtorahat. Kaikkea sitä näkee ja niin poispäin.
Puputin pullani hotellin loungessa ja menin sitten saunaan.