Lähdin aamulla metrolla kohti Toyotaa. Ette ikinä arvaa, mitä Toyotassa valmistetaan.
Hotellin aamiainen ei ollut ollut kovin ihmeellinen, sain pullanpalan ja vapaavalintaisen juoman. Se tosin on sanottava, että japanilainen omenamehu on erittäin hyvää. Eurooppalainen on tähän jumalten juomaan verrattuna kuin kerosiinia joisi. En tiedä, kuinka olen selvinnyt ilman japanilaista omenamehua tähän asti.
Asiaan. Olin ostanut matkaa varten nagoyalaisen matkakortin matkamuistoksi. En matkustanut junalla aivan Toyotaan asti, vaan jäin pois junasta Nagakutessa Nagoyan ja Toyotan puolessavälissä. Siellä oli museo. Eikä mikä tahansa museo, vaan Toyota Automobile Museum. Omistaja: Toyota Motor Corporation. Japani on siitä(kin) kiva paikka, että täällä on joka toisessa talossa maailmanlaajuisesti tunnettu erittäin perinteikäs tuhat vuotta vanha kabushikigaisha tahi zaibatsu ja niillä on kaikilla omat museot.
Museo oli lyhyen kävelymatkan päässä pysäkiltä. Se sijaitsi pienellä ruohon peittämällä kukkulalla, jolla kasvoi kukkivia kirsikkapuita. Täytyyhän kirsikkapuita olla, muuten paikka ei olisi riittävän isänmaallinen. Kiipesin kukkulalle, ja siellä oleva japanilainen tarjoutui ottamaan minusta valokuvan ja tiedusteli, mistä maasta olin. Kohteliasta porukkaa nämä japanilaiset.
Menin sisään ja ostin kaksoislipun tähän museoon ja toiseen Toyota-museoon rautatieaseman lähellä. Lippu maksoi tuhatneljäsataa jeniä eli kymmenen euroa. Ei kovin kallista. Menin sisään kummarrellen samalla työntekijöille, jotka kumartelivat takaisin.
Sisällä oli autokokoelma, joka saisi saksalaisenkin kateudesta riemunkirjavaksi. Kokoelmassa ei nimittäin ollut pelkästään Toyotia, vaan lisäksi Mazdoja, Subaruita, Mitsubisheja, Nissaneita, Fordeja, Chevroletteja ja ties mitä muita. Kaiken huippu oli lokinsiipiovinen Mercedes-Benz 300SL. Autokokoelma oli järjestetty vanhimmasta uusimpaan. Uusimmat ajoneuvot olivat Lexus LFA ja Toyota Mirai.
Menin kakkosrakennukseen katsomaan, mitä siellä olisi. Siellä oli ralliautoja. Juha Kankkusen Toyota Celica Twincam Turbo jolla oli ajettu Safari-rallissa, Tommi Mäkisen Mitsubishi Lancer Evolution VI jolla oli voitettu Monacossa, Pentti Airikkalan Mitsubishi Lancer 2000 jolla oli ajettu kolmanneksi Suomen rallissa ja Toni Gardemeisterin Suzuki SX4. Rovanperä-sama ei ollut vielä saanut autoaan esiteltäväksi.
En tiennytkään Juha Kankkusen veriryhmän olevan AB+, mutta kai se sitten on totta kun se on hänen autoonsa varsin selkästi teipattu. Jotenkin tuli sellainen olo, että rallin ajaminen ei ole ehkä niitä turvallisimpia harrasteita, joka ihmisellä voi olla.
Museossa oli lisäksi huone, jossa oli erilaista autoaiheista tavaraa kuten merkkejä, keulakoristeita ja muuta krääsää. Laskeuduin alakerrokseen ja kiersin vähän museopuotia. Pohdin, että missäs se Toyota 7 oikein on. Wikipedian mukaan täällä pitäisi olla sellainen. Kyseessä oli Toyotan 70-luvulla kehittämä jokseenkin älyvapaa kilpa-auto, jonka turboahdettu V8 kehitti 800 hevosvoimaa samalla kun koslan paino oli vain 600 kiloa. Sillä ei tosin kilpailtu kovin paljon, koska sillä paha tapa päästää kuljettajiaan päiviltä. Menin tiedustelemaan neuvontapisteeltä. Neiti osasi arvella minulle, että auto on nykyään Fuji Speedwayn museossa viereisessä prefektuurissa. Olin pettynyt. Katsoin uteliaisuudesta, miten Fuji Speedwaylle pääsisi ja tulos oli, että taksilla. Paikka oli täysin metsässä. Taidan tyytyä vierailemaan radalla Gran Turismossa, se on halvempaa.
Ostin museopuodista paidan, jossa lukee TRD. Se oli minusta hieno.
Poistuttuani museosta ja ajettuani takaisin keskustaan aloin pohtia, paljonko junailuun oli tänään kulunut rahaa. Tajusin, että se oli tonnin seteli. Aika kallista tämä Japanissa matkustaminen.
Olin aikonut käydä tänään kolmessa museossa, mutta aloin vähän ounastella, että aika ei riittäisi siihen, koska japanilainen museo sulkee ovensa siinä kello viideltä iltapäivällä. Minun oli tehtävä valinta, ja päätin mennä metrolla siihen toiseen Toyota-museoon johon olin jo hankkinut lipunkin. Sen nimi on Toyota Commemorative Museum of Industry and Technology ja se sijaitsee lähellä rautatieasemaa.
1900-luvun alussa Japani oli hyvin köyhä ja kehittymätön maa. Muutamat japanilaiset näkivät matkoillaan eurooppalaista ja amerikkalaista teknologiaa ja päättivät, että Japanissakin pitäisi olla sellaista
Kabushikigaishan perustaja oli muuan Sakichi Toyoda, joka halusi olla hyödyksi maalleen innovaation keinoin. Hän onnistui kehittämään pitkään yritettyään tehokkaan automaattisen kankaankutomisvekottimen, vaikka hänen vanhempansa yrittivät parhaansa mukaan saada hänet ryhtymään riisinviljelijäksi niin kuin muutkin kunnolliset ihmiset. Kone teki hänestä hyvin varakkaan. Museo oli täynnä monenlaista kilkattavaa ja kalkattavaa konetta eri aikakausilta, joilla voitiin valmistaa puuvillasta ensin lankaa ja sitten kangasta.
Hänen poikansa oli Kiichiro Toyoda. Hän oli kiinnostunut autoista, ja halusi rakentaa sellaisia. Japanissa oli yritetty monenlaista autonrakennusta, mutta kotimaiset autot eivät olleet pärjänneet kilpailussa amerikkalaisille malleille. Sitten Japanin hallitus vähän avitti ja alkoi tehdä kaikenlaisia protektionistisia peliliikkeitä kotimaista tuotantoa tukeakseen. Näin Toyota ja Nissan saivat kehitellä kosliaan suhteellisen rauhassa, ja niistä tuli lopulta ihan laadukkaita. Sodassa yritykset pakotettiin tekemään lava-autoja ja kuormureita armeijan tarpeisiin. Sodan jälkeen Japani vajosi synkkään taantumaan ja Toyotaa uhkasi konkurssi kun liittoutuneiden hallinto kielsi joksikin aikaa henkilöautojen tuotannon. Korean sota kuitenkin täytti rahakirstun, kun kuormureille oli taas kysyntää ja loppu onkin sitten historiaa.
Museossa oli säilöttynä Kiichiron nyrkkipaja, jossa Toyoda AA -mallit oli joskus pantu kokoon suurilta osin käsin. Pellitkin oli naputeltu muotoonsa pajavasaralla. Siellä oli myös nykyaikaisen autotehtaan koneita, joissa japanilainen robotti prässäsi pellit muotoonsa, valoi moottorilohkot alumiiniseoksesta, koneisti kampiakselit ja muut tykötarpeet sekä hitsasi lopulta koko höskän kasaan ja keitti kahvitkin päälle.
Autojen teknologiaa demonstroivia vekottimia oli useita. Erilaisia jousitus- ja istuintyyppejä oli esillä, samoin vaihdelaatikkoja, katalysaattoreita ja moottoreita. Lisäksi saimme vastauksen siihen, miksi Toyotan nimi on Toyota eikä Toyoda. Se kuulosti kuulemma paremmalta, ja mikä tärkeintä sanan “Toyota” kirjoittaminen vaatii japaniksi kahdeksan pensselinvetoa kymmenen sijaan, joka toi hyvää onnea.
Jossain vaiheessa havahduin siihen, että täällähän tulee jotain japaninkielisiä kuulutuksia ja on aika tyhjän oloista. Arvelin, että paikka on menossa kiinni. Asia myös oli näin, mutta kierrokseni olikin jo lähes valmis.
Päätin muuttaa suunnitelmaani niin, että vierailisin viimeisessä Nagoyan museossa seuraavana aamuna ennen lähtöäni Kiotoon.