Olin jo saapumispäivänä nähnyt hotellin aulassa monisteen paikasta nimeltään Arashiyama. Esitteessä oli mustavalkoinen kuva metsästä, joka vaikutti koostuvan bambuista.
Hämmästyttävästi muistin nähneeni tuon metsän aikaisemminkin. Se oli uskoakseni yksi Gran Turismo 4:ään sisältyvistä paikoista, joissa oli mahdollista vierailla Photo Travel -tilassa. Sinnehän oli päästävä. Olin aikonut mennä sinne jo eilen, mutta asioita tapahtui kuulokkeiden kanssa joten jätin asian sikseen. Tänään oli kuitenkin uusi päivä ja uusi mahdollisuus.
Laitoin varusteeni kasaan hotellihuoneessa ja otin kymmenen ja puolen kilon repun selkääni. Olisin voinut varmaan jättää sen hotellille, mutta en halunnut tulla enää sinne takaisin reissuni jälkeen. Ehkä repun voisi jättää jollekin rautatieasemalle? Olin nähnyt säilytyslokeroita lähes kaikilla asemilla. Valitettavasti ne olivat kuitenkin maksullisia, ja maksullisuus on aina kova paikka Miehelle Lännestä.
Sää oli tänään harmillisesti pilvinen. Kävelin asemalle ja nousin junaan. Vaihdoin junaa pari kertaa. Kerran menin väärään junaan, mutta havaitsin erheeni ennen kuin se lähti liikkeelle.
Paikalla oli paljon turisteja. Erittäin paljon. Seurasin määränpäässä vähän aikaa Google Mapsia ja kävelin joen rantaa pitkin eteenpäin. Näin kyltin, jossa mainostettiin vuorella olevaa apinametsää. Päätin kuitenkin mennä sinne myöhemmin.
Joki oli kirkasvetinen, jyrkkätörmäinen ja metsäisten vuorien ympäröimä. Rantatiellä käveleminen oli varsin miellyttävää ja turisteja oli hieman vähemmän. En tosin tiennyt, mihin olin menossa.
Pari minuuttia käveltyäni näin tien vieressä olevassa aidassa postikortin kokoisen lappusen. Siinä luki englanniksi (varma turistirysän merkki), että bambumetsä ei ole tässä suunnassa ja lisäksi siinä oli ohjeet metsään pääsemiselle. Tämä oli hyvä tietää. Päätin kuitenkin kävellä eteenpäin vielä vähän, kartassa oli näkynyt mielenkiintoisia kallioita.
Saavutin kalliot hetkisen kuluttua. Ihan kohtuullisia kuvia sieltä sai. Japanilainen metsä on jännän värinen. Puiden lehtien väri vaihtelee tummanvihreästä vaaleanvihreään ja näin kirsikankukkakaudella mukana on myös valkoista ja vaaleanpunaista. Joen vesi oli väriltään tummanturkoosia.
Näin kyltin, jossa mainostettiin edessä olevan hyvä näköalapaikka. Tämäkin kyltti oli englanniksi. Päätin silti mennä katsomaan.
Kävelin metsän läpi portaita pitkin. Paljon portaita. Selässä oli yhä kymmenen kilon reppu. Ei se kuitenkaan menoa hirveästi haitannut. Muutama porras tuntuu varsin vaatimattomalta haasteelta, kun takana on se yksi reissu, jolla oli 1.2 kilometriä nousua kaatosateessa iilimatojen asuttamassa hikisessä sademetsässä samainen reppu selässä.
Portaiden päässä oli pieni zen-buddhalainen pyhäkkö. Pääsymaksu oli neljäsataa jeniä. Se oli aika vähän, ja päätin vierailla pyhäkössä. Paikalla oli puutarha ja sellainen hieno kirkonkellon näköinen kumistinvehje.
Pyhäkköön kuului pieni avoseinäinen rakennus, johon mainostettu näkymä kuului. Menin sisään rakennukseen. Siellä oli muutamia turisteja. Kohtuullinen näkymäkin sieltä avautui, ja sain siitä kuvan jonotettuani vähän aikaa mökin parhaaseen kulmaan.
Kävelin sitten takaisin pohtien, että en tiedä zen-aatteestakaan paljon mitään. Kävelin uudelleen apinametsäkyltille. En mennyt vieläkään sinne, vaan suuntasin joen ylittävälle pitkälle sillalle, jonka toisella puolella bambumetsän piti olla.
Kävelin sillan yli turistivirran mukana. Sillan jälkeen jatkoin eteenpäin, kuten lappunen oli ohjeistanut. Määränpää oli vasemmalla.
Paikasta ei voinut erehtyä. Se näytti samalta kuin Gran Turismossa, paitsi että Gran Turismossa paikalla ei ollut yhtään turistia selfiekepin kanssa. Teillä käveli suoranainen turistien meri. Kävelin eteenpäin kärttyisänä kuin rottinkikepillä kärsälle huidottu norsu. Jossakin vaiheessa turistilauma väistyi sattumalta sen verran, että sain muutaman keskinkertaisen valokuvan.
Katsoin karttaa, ja havaitsin, että lähellä olisi juna-asema. Se olisi vieläpä JR:n asema, eli voisin matkustaa ilmaiseksi Japan Rail Passilla. Puolet Japanin paikallisrautateistä vaikuttaa olevan yksityisten puljujen omistuksessa, jolloin JRP ei käy. Lisäksi pääsisin tätä kautta kätevästi Kioton päärautatieasemalle.
Kaduin nyt sitä, että en ollut käynyt apinametsässä kävellessäni kahdesti sisäänkäynnin ohi. Koska en ollut nähnyt japaninmakakeja aikaisemmin, päätin nöyrtyä ja kävellä kaksikymmentä minuuttia sinne takaisin.
Matkalla aloin säveltää päässäni runoa. Se meni jotenkin seuraavasti:
Merkityksettömiä ovat
kauniit maisemasi
jos niitä ei näe
ihmispaljouden keskeltä
Tarpeettomia ovat
hienot ravintolasi
jos niihin ei mahdu aterioimaan
Hyödyttömiä ovat
paikallisjuniesi pehmeät istuimet
jos kaikilla istuu jo joku
Ei mitään käryä, mikä toimi inspiraationi lähteenä. Valitettavasti ei tullut haikua, vaikka se olisi ollut tilanteeseen sopivampi.
Kävelin sitten kaksikymmentä minuuttia takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Ostin lipun apinametsään muutamalla sadalla jenillä. Kävi ilmi, että tälläkin paikalla oli portaita. Itse asiassa apinat olisivat vuorenhuipulla. Minulla oli yhä kymmenen kilon reppu selässäni. Kiipesin silti ylöspäin.
Tämä näköalapaikka oli aika korkealla, ja kipuamisessa meni tovi jos toinenkin. Esite ei ollut valehdellut. Siellä oli punanaamaisia apinoita… ja oli siellä niitä makakejakin. Japaninmakaki (Macaca fuscata) on maailman pohjoisin apinalaji, ja sitä sanotaan siksi joskus (väärin) lumiapinaksi. Ne ovat selkeästi aiemmin näkemiäni jaavanmakakeja (Macaca fascicularis) suurempia.
Menin sisään paikalle rakennettuun apinansyöttörakennukseen ja ostin muutamalla jenillä apinanruokaa. Saatavilla oli kahta sorttia: omenanpaloja ja maapähkinöitä. Rakennuksessa oli teräsverkkoseinät, joiden läpi apinat tunkivat kätensä ja poimivat ruokintatasolta ihmisten antamaa ruokaa. Ruokin useaa apinaa. Ne ottivat ruokaa ihan mielellään myös suoraan kädestä (kädestä syöttäminen oli toki ankarasti kielletty). Yksi apina piteli kädellään pientä apinavauvaa rintaansa vasten. Kylteissä luki, että nuorilla apinoilla on vaaleat kasvot ja takamus, mutta ne muuttuvat iän myötä punaisiksi.
Poistuin paikalta ja kävelin lähimmälle JR:n asemalle. Matkustin sitten Kioton päärautatieasemalle.
Varasin istumapaikan seuraavaan Osakaan menevään Shinkanseniin. Lähtöön olisi puoli tuntia. Ostin japanilaisen lounaslaatikon (bentoo, 弁当) ja söin sen asemalaiturilla.
Juna saapui. Laitoin laukkuni viereiselle istuimelle, persuukseni penkkiin ja rentouduin… Plimplomplim! Plomplim! Shin-Osaka desu! No niin, siinä menikin sitten kokonaiset neljätoista minuuttia. Taas mennään.
Kioto on periaatteessa ihan kiinnostava kaupunki, mutta tuntuipa hyvältä päästä vihdoin pois siitä selfiekeppimerestä. Osakassa vaikutti olevan paljon vähemmän turisteja.
Raahasin reppuni varaamalleni hostellille rautatieaseman eteläpuolelle keskelle Osakaa. Matkalla näin pisimmän rakennuksen jonka olen nähnyt. Kompleksin päällä vaikutti kulkevan jonkin sortin valtatie.
Olin näemmä valinnut niin halvan hostellin, että pyyhkeistä ja matkatavarasäilytyksestäkin pyydettin lisävuokraa. Palvelu oli muuten hyvää, ja sain jopa vaihdettua yhden jenin kolikkoni joita minulla oli lompakko täynnä kymmenen jenin kolikoiksi.
Vein repun huoneeseeni. Siellä ei ollut matkatavaroille säilytyskaappia toisin kuin jokseenkin kaikissa hostelleissa joissa olen aiemmin ollut.
Päätin lähteä kävelylle. Eihän tässä olekaan kävelty kuin viisitoista kilometriä tänään.
Kävelin katsomaan paikkaa, jossa oli kartan mukaan jonkin sortin linna ja jonka piti olla aina auki. Osakassa tihutti vettä.
Löysin linnan vallihaudan vaikeuksitta. Lyhdyt valaisivat siltaa pimeässä, ja maisema oli kuin Miyazakin elokuvasta. Kävelin sisään linnan alueelle.
Punaiset lyhdyt valaisivat sisäänkäyntiä paikkaan, joka oli kylttien mukaan linnan puutarha. Otin kuvia, mutta eivät ne tehneet oikeutta pimeässä tihkusateessa hehkuvien lyhtyjen luomalle tunnelmalle.
Pulitin muutaman sata jeniä sisäänpääsystä. Pääsin komeasti valaistuun puutarhaan. Kirsikkapuut olivat edelleen täydessä kukassa.
Ja kaiken yläpuolella, kukkulan päällä toisen vallihaudan takana kohosi Osakan linnan päätorni kuin japanilaisuuden ilmentymänä, valkoisena ja kauniimpana kuin Minas Tirith. Ikkunoista säteili keltaista valoa, ja linna oli upeasti valaistu. Miyazakivibat voimistuivat maksimiin.
Kävelin puistossa tunnin verran ihastellen maisemaa. Sateisesta illasta huolimatta paikalla oli muutamia ruokakärryjä. Ostin tuhannella jenillä pihviä ja ranskanperunoita ja söin ne hostellilla.