Missä Japanissa ollessa kannattaa käydä? Esittäessäni kysymyksen tuntemilleni japaninmatkaajille vastaus oli aina sama: Nara Park. Nara sijaitsee osapuilleen yhtä kaukana Kiotosta ja Osakasta ja sinne pääsee junalla, sekä JR:n junilla että yksityisillä junalinjoilla.
Tänään siis koittaa päivä, jota olette odottaneet! Paitsi tietysti, että en ole kertonut olevani menossa Naraan. Päivä, jota olisitte odottaneet jos olisitte tietäneet, että olen menossa Naraan!
Päivä oli pilvinen, mutta melko lämmin. Lämpötila oli 23 astetta. Menin aivan ensiksi metrolla osakalaiseen puukkokauppaan. Ensin tosin menin yhden pysäkin liian pitkälle ja jouduin palaamaan takaisinpäin. Kauppa oli lähellä pientä näkötornia jonkinlaisen karnevaalialueen keskellä.
Kauppa oli ihan täynnä turisteja! Vieläpä suomalaisia sellaisia. Henkilökuntaakin oli niin paljon, että tämä asiakasmäärä oli todennäköisesti varsin tavanomainen. Katselin veitsiä. Joku suomalainen alkoi lässyttää selkäni takana jotain Fiskarsista. Minulla on ollut kyseenalainen kunnia käyttää Fiskarsin veitsiä ja voin sanoa niiden olevan niin kelvottomia, että soveltuvat lähinnä kaatopaikan täytteeksi. Kaikenlaisia barbaareita täällä pyöriikin.
Jossakin vaiheessa työntekijäkokelas tuli esittelemään minulle veitsiä. Hän ei tiennyt vastauksia suurimpaan osaan kysymyksistäni, mutta kysyi esimerkillisesti neuvoa muilta työntekijöiltä. Koska työntekijät käyttivät maskeja, minulta kesti vähän aikaa havaita, että hän ei ole japanilainen ensinkään. Latino kenties? Hän tosin puhui japania hyvin. Hyvin moni täällä näkemäni ulkomaalainen puhuu japania hyvin. Toista se on Thaimaassa, jossa thaita puhuva farangi on niin harvinainen näky, että sellainen kelpaisi vaikka markkinoiden päävetonaulaksi.
Kuvasin veitset ja lähettelin päivän aikana kuvia Suomeen tiedustellen kaikilta mieleen tulevilta kotikokeilta, että kelpaisiko japanilainen keittiöveitsi.
Kävelin JR:n rautatieasemalle ja menin Googlen neuvomana raiteelle kuusi, jolla juna olikin jo odottelemassa. Nousin junaan. Se lähti kolkuttelemaan kohti Naraa.
Pysähdyimme jollakin pikkuasemalla. Viereiselle raiteelle tuli juna, jossa luki “Nara”. Aloin pohtia, että itse asiassa en tiedä mihin oma junani menee. Nousin siihen kiireellä tarkastelematta sitä ulkopuolelta, eikä missään junan sisällä ollut mitään tietoa määränpäästä. Se oli kaiketi kuulutettu monta kertaa, mutta kuulutuspalvelu oli japaninkielinen. Päätin vaihtaa junaa. Tämä olikin hyvä, koska vaikka ensimmäinen juna kulki oikeaan suuntaan, totesin sen merkinnöistä, että se ei olisi mennyt perille asti.
Uusi juna vei minut onnistuneesti Naran asemalle. Poistuin junasta ja kävelin Nara Parkin sisäänkäynnille turisteja väistellen. Siäänkäyntejä oli kai useita. Minä päädyin sellaiselle, jonka vieressä oli temppeli.
Siellä oli maineikkaita kesyjä japaninhirviä eli japaninpeuroja eli japaninkauriita, kuten eläimiä suomeksi kutsutaan. Ostin katukauppiaalta kahdellasadalla jenillä paketin virallisia peuranruokintakeksejä. Sitten siirryin syvemmälle puistoon peuroja syöttämään.
Japanilainen peura on kohteliaampi kuin eurooppalainen. Se osaa kumartaa halutessaan keksejä. Wikipedian mukaan pään laskeminen on peurojen kulttuurissa uhkaava ele, koska se tarkoittaa, että eläin valmistautuu puskemaan sarvillaan. Näin ollen kun peura vastaa ihmisen kumarrukseen, kyseessä olisi vastaus uhkaukseen. En tosin usko tämän teorian pitävän tässä tapauksessa paikkaansa, peurat nimittäin nyökyttelivät ja kumartelivat ihmisille ihan oma-aloitteisesti. Ne olivat vain ehdollistuneet kerjäämään keksejä.
Syötin peuroja aikani kävellen samalla ympäri puiston laajoja aukeita. Puistossa oli paljon erilaisia vesistöjä.
Kävelin jonkin toisen temppelialueen läpi, ja ostin toisen paketillisen keksejä. Syötin peuroja vähän lisää samalla kun kävelin syvemmälle puistoon.
Useimmilla peuroilla ei ollut sarvia. Joko ne olivat naaraita tai sarvet olivat muuten vain pudonneet. Osalla kuitenkin oli pienet sarvet ja osalla päälaella samettisen nahan peitossa olevat sarvenalut.
Aloin pyrkiä takaisin kohti sitä osaa puistoa, jossa olin aiemmin ollut. En kuitenkaan onnistunut, vaan tulin jonkinlaisen kukkulan juurelle. Kukkulan rinne oli korkea ja sillä kasvoi niin täydellinen (joskin talven jäljeltä vähän kellertävä) nurmikko, että maisema oli suorastaan epätodellinen. Alue oli aidattu. Sinne pystyi ostamaan lipun, joka makosi sataviisikymmentä jeniä. Halpaa kuin saippua. Päätin ostaa lipun ja mennä sisälle.
Ensin kiipesin rinnettä ylös sen vieressä olevia portaita pitkin, kunnes vastaan tuli aita. Istuin sitten nurmikolle josikin aikaa. Rinteeltä näkyi suurin osa kaupungista.
Portaat vaikuttivat jatkuvan viereiseen metsään. Noh, nyt kun oli tänne asti tultu niin voisi yhtä hyvin käydä katsomassa, mitä huipulla on.
Kiipesin hyväntuoksuisen japanilaisen metsän läpi. Matka oli yllättävän pitkä. Huipulla oli jokin tönö, valtava golfkenttämainen nurmikenttä joka olisi voinut olla jossakin tietokonepelissä ja lähestulkoon leuat loksauttava näkymä Naraan. Sääli pilvistä säätä, maisema olisi ollut autingonpaisteessa ja/tai kesällä vielä upeampi. Paikalla oli laiduntamassa kaksi peuraa. Toinen oli suuri ja toinen pieni, joka seurasi suurempaa. Syötin niille keksejä ja otin niistä puolensataa valokuvaa toivoen, että yksi onnistuisi. Tavoitteenani oli saada sekä maisema että sopivasti poseeraava peura samaan valokuvaan. Ympärillä oli metsän peittämiä vuoria.
Havaitsin, että vuorta pystyi kiipeämään vieläkin ylemmäs. Uteliaisuuteni vei mennessään ja kiipesin huipulle.
Sieltähän oli sitten vielä paremmat näkymät ja vielä lisää peuroja. Turisteja oli paikalla vähän, mikä oli mukavaa. Aivan ylimmällä huipulla oli kivi, jossa oli japanilaista kirjoitusta.
Tuuli oli melko kylmä ja lähdin valokuvaustuokion jälkeen alaspäin. Päästyäni ylemmälle nurmikentälle päätin kulkea toista reittiä pitkin alas. Siellä oli lisää kaksi peuralaumaa. Kokeilin lähestyä toista niistä ja tarjota keksejä, mutta nämä peurat olivat hieman arempia eivätkä tulleet syömisetäisyydelle. Palasin katutasolle ja kuvasin erästä majesteetillista urospeuraa, jolla oli komeat sarvenalut. Syötin sille myös viimeiset keksini.
Kävelin sitten takaisin Naran rautatieasemalle. Matkalla törmäsin taas yhteen valokuvaukselliseen japanilaiseen pyhäkköön/puutarhaan puroineen. Mistä näitä puutarhoja oikein tulee? Kamerani ei vain valitettavasti tunnu soveltuvan kasvillisuuden kuvaamiseen, eikä todellinen tunnelma välity kuvista.
Pääsin lopulta rautatieasemalle asti ja illan pimentyessä saavuin takaisin Osakaan. Taivaalta alkoi tihuttaa vettä.
Aloin etsiä päivän ensimmäistä ateriaa. Löysin intialaisen ravintolan melko läheltä hostellia ja menin sinne. Ruoka ei kuitenkaan ollut erityisen hyvää. Lammasruokani kastike oli heterogeenista, kastikkeen osat lilluivat selvästi havaittavasti öljyssä. Tandoorikana oli tosin hyvää. Ruoka oli myös aika kallista, 1850 jeniä. Palvelu oli japaninkielistä.