Pakkasin aamulla tavarani kasaan ja lähdin jälleen japanilaiseen puukkokauppaan viimein päätökseni tehneenä. Ostin muutaman matkamuiston.
Sitten suuntasin Shin-Osakan asemalle ja varasin paikan länteen kulkevaan Shinkanseniin. Määränpääni oli Hiroshima, mutta olin päättänyt pysähtyä matkalla Himejissä.
Olen havainnut, että kun nousee Shinkanseniin, on tärkeää käyttää aina vaunun takaovea. Shinkansenissa istutaan aina naama menosuuntaan ja junasta poistuvilla ihmisillä on usein vaistomainen tapa lähteä kohti vaunun etuovea, vaikka se ei ole mitenkään pakollista tai edes suositeltua. Esimerkiksi Kiotossa (Vai oliko se Nagoyassa? En muista enää) kävi niin, että jonotin etuovella ja farangeja vain tuli ja tuli ja tuli ulos vaunusta vielä siinäkin vaiheessa, kun varoitusäänimerkki ilmoitti junan lähtevän liikkeelle. Tein jo kärsimättömiä “tules nyt sieltä” käsimerkkejä ennen kuin vihdoin pääsin itse sisälle. Siitä lähtien aina takaovelle.
Joka tapauksessa, matkustin Himejiin puoli tuntia toivoen ehtiväni vielä Hiroshiman museoihin ennen niiden sulkemisaikaa. Miksi halusin pysähtyä Himejissä? Siellä on linna. Eikä mikä tahansa linna: Himejin linna on Japanin kansallisaarre, UNESCO:n maailmanperintökohde ja mikä merkittävintä, Maailman Ihme Sid Meier’s Civilization V -pelissä. Linna on lähes seitsemänsataa vuotta vanha. Ensimmäisen kerran kukkulalle rakennettiin linnoitus vuonna 1333 ja sitä on sen jälkeen remontoitu ja laajennettu varsin laajamittaisesti, erityisesti 1600-luvun alkupuolella.
Japanissa vuosien 1603 ja 1867 välistä aikaa kutsutaan Edo-kaudeksi. Silloin vallassa olivat ns. Tokugawa-shōgunit jotka hallitsivat maata Edosta eli nykyisestä Tokiosta käsin. Keisarilla ei ollut tuolloin todellista valtaa. Japani oli Edo-kaudella äärimmäisen sulkeutunut maa, ja yrityksistä rantautua Japaniin rangaistiin kuolemalla. Sama kohtalo odotti muihin maihin lähtemistä yrittäviä japanilaisia. Joitakin kauppa-asemia oli, joissa rajoitukset olivat hieman löyhempiä.
Sitten jenkkien raskaasti aseistetut höyrylaivat seilasivat Tokionlahteen vastavirtaan ja vastatuuleen. Höyryvoima oli japanissa jokseenkin tuntematonta, ja näky pelästytti japanilaiset pahanpäiväisesti. Laivueen komentaja solmi diplomaattisuhteet Japanin kanssa käytännössä aseella uhaten, ja japanilaiset ylimykset tajusivat, etteivät voi enää jatkaa eristäytymistä.
Nk. Meiji-restauraation aikaan valta kaapattiin shōgunilta takaisin Japanin keisarille ja mentiin toiseen ääripäähän. Maa avautui ulkomaankaupalle, ja japanilaiset alkoivat kopioida ahkerasti länsimaita. Niinkin ahkerasti, että suuri määrä vanhoja japanilaisia rakennuksia ja linnoja poltettiin, koska ne eivät olleet riittävän länsimaisia. Myös Himejin linna oli tuhottavien kohteiden listalla useasti, mutta erinäisistä syistä sitä ei lopulta koskaan purettu. Toisessa maailmansodassa länsi pommitti Himejin kaupungissa palopommeilla paskaksi käytännössä kaiken paitsi linnan. Ainoa linnaan suoraan osunut palopommi sattui olemaan suutari. Linna selvisi sodasta ja järkiinsä tulleet japanilaiset peruskorjasivat sen.
Linnan valkoisena hohtava päätorni näkyi jo rautatieaseman uloskäynniltä, eli sitä ei ollut mitenkään erityisen vaikea löytää. Kävelin linnaan. Tässä kesti noin seitsemäntoista minuuttia. Reppuni paino oli kasvanut varmaan viiteentoista kiloon, mutta ainakaan en ollut sateisessa iilimatoviidakossa eli ei voinut valittaa.
Linnassa oli menossa jonkinlainen festivaali, jossa juhlistettiin viimeisimmän korjauksen 30-vuotispäivää tai jotain. Väkeä oli yllättävän vähän. Kävelin ympäriinsä ottaen kuvia linnan puutarhassa. Ja olihan se melkoinen ilmestys. Kolossaalinen valkoinen päätorni oli erittäin fotogeeninen: Olen nähnyt matkoillani paljon komeita rakennuksia, joista ei tunnu saavan kuvaa oikein mistään kulmasta johtuen alueen rakennuskannasta tai muista esteistä (esim. Wat Arun on melko vaikea kuvattava), mutta tämä pytinki oikein säteili valokuvauksellisuutta kirsikankukkien keskellä. Rakennus on Japanin suurin linna, vielä Osakankin linnaa mahtavampi ja mitä todennäköisimmin yksi maailman kauneimmista linnoista.
Havaitsin, että linnaan pystyi ostamaan lipun tuhannella jenillä. Lisäksi läheiseen puutarhaan pystyi ostamaan lipun lisäämällä hintaan vain viisikymmentä jeniä. Ostin yhdistelmälipun ja menin sisälle. Kiertelin vähän aikaa puutarhassa ihastellen linnaa. Sitten menin lähemmäs itse päätornia, ja havaitsin, että sinnehän pääsee sisälle. Kengät oli tosin otettava pois. Linnan puulattialla sai kävellä vain sukkasillaan ja kenkiä tuli kantaa muovikassissa, joita sai henkilökunnalta.
Kävelin sitten turistilauman mukana sukkasillani linnassa katsellen välillä ikkuna-aukoista ulos. Linna vaikutti vetoisalta. Siellä täällä oli telineitä muskettien ja muiden aseiden säilyttämistä varten.
Kiipesin korkeimpaan kerrokseen. Siellä oli kolme asiaa: jonkin sortin pyhäinjäännös, hirveä turistiryysis ja hyvät näkymät ympäröiviin puistoihin. Sain pari valokuvaa ja laskeuduin alaspäin jokseenkin ahtaita portaita pitkin. Ne oli tehty jollekin, joka oli minua päätä lyhyempi. Linnan esittelyhuoneissa opin, että linnan kantavat rakenteet on tehty puusta. Linnaa kannattelee siis puukehikko seinien sijaan.
Poistuin linnasta ja valokuvasin sitä ulkopuolelta vähän lisää. Tulin siihen valitettavaan tulokseen, että en enää ehtisi Hiroshimaan ennen museoiden sulkeutumista, ainakaan jos haluaisin tehdä museossa jotakin. Olen huomannut, että museoissa voi vierähtää helposti kolmekin tuntia. Luovutin ja menin siihen puutarhaan, johon olin myös lipun ostanut.
Puutarha oli hyvin japanilainen. Joka puolella oli erivärisiä puita, sammalta, pieniä vesiputouksia, siltoja, virtoja ja lammikoissa karppeja. Myös yksi haikara tuli nähtyä aika läheltä.
Päätin sitten suunnata takaisin rautatieasemalle. Kulkiessani uudstaan alueen pääportin ohi havaitsin, että siellä oli valtava määrä sellaisia kepakoilla yhdistettyjä tötteröitä joita japanilaiset käyttävät halutessaan luoda jonotuslabyrintin. Täällä olisi joskus todella paljon ihmisiä, tänään oli sattumalta hiljainen päivä.
Kävelin asemalle toiset seitsemäntoista minuuttia ja menin sitten pilettiaparaatille. Kävi ilmi, että seuraava suora juna Hiroshimaan lähtisi vasta lähes kahden tunnin päästä. Nopeampiakin yhteyksiä olisi varmaan ollut, mutta nopeimpiin ja yleisimpiin Nozomi-juniin ei ole Japan Rail Passilla asiaa. Noh, enää ei ollut kiire mihinkään. Päätin ostaa 7-Elevenistä bentoo:n ja vähän pullaa. Kun istahdin syömään bentoo:tani, havaitsin, että joku soitti asemalla pianoa. Soittaminen toisaalta saattoi olla vähättelyä, kaveri nimittäin tulkitsi jotakin kappaletta niin intohimoisesti, että hänen henkensä olisi voinut luulla riippuvan siitä. Hän sai yleisöltä raikuvat aplodit.
Muutama muukin soittaja ilmestyi paikalle. Tajusin, että tämä ei ollut mikään järjestetty performanssi vaan asematunnelissa oli muuten vain piano, jota kuka tahansa sai soittaa.
Yritin heittää roskat roskikseen, mutta missään ei näkynyt sellaista. Kävelin ympäriinsä kymmenen minuuttia, mutta en löytänyt roskista. Lopulta menin sisään aseman porteista ja heitin roskat asemalaiturin roskikseen.
Asemien automaattiportit ovat varsin mielenkiintoisia, koska ne ovat useimmiten vakiona auki. En sitten tiedä, mitä tapahtuisi jos joku yrittäisi portista ilman lippua. Ehkä portti sulkisi tällöin tien? Havaitsin myös, että eihän minun tarvitse syöttää paikanvaraustikettiäni porttiin lainkaan, vaan tietysti pelkkä Rail Pass. Tämä mahdollisti paikanavaraustikettien pitämisen matkamuistona. Jos paikanvaraustiketin laittoi porttiin matkan päätyttyä, portti söi sen ja antoi pelkän Rail Passin takaisin.
Nousin Hiroshimaan menevään junaan. Tässä junassa penkit muistuttivat mukavuudeltaan leposohvia. Juna kulki useiden tunnelien läpi. Sitten oltiinkin jo Hiroshimassa, kaupungissa joka on tunnettu yhdestä asiasta.
Nousin paikallisjunaan. Sitten nousin raitiovaunuun, joka oli ulkonäöstä päätellen otettu käyttöön kaupungin perustamisen aikoihin vuonna 1589. Se sihisi, kolisi ja pihisi liikkuessaan melkoisesti, mutta liikkuipa kutenkin. Tämä oli mitä mielenkiintoisinta: en ole ennen nähnyt japanilaista raitiovaunua.
Löysin kapselihotellini vaivatta. Vastaanottotiskin takana oli tummassa puvussa virallisimman näköinen japanilainen, jonka olen nähnyt. Voin sanoa, että näky oli melko vaikuttava. Myös hotelli oli tällä matkalla näkemistäni parhaiten suunniteltu. Suihkut, vessat ja ruokailutila olivat samassa kerroksessa ja bonuksena ruokailutilassa oli samuraipanssari, jota ihailla. Tokiossa olisi ollut samuraimuseo, mutta se oli yhä suljettu koronaviruksen takia.
Sain ohjeistuksen hotellin oikeaoppisesta käytöstä ja menin aikaisin nukkumaan aikomuksenani herätä ja lähteä katsomaan Hiroshimaa varhain aamulla. Sitä ennen kirjoitin sen verran kun pystyin, ostin itselleni ruumamatkatavarat lennolle kuudellatuhannellaneljälläsadalla jenillä ja kävin suihkussa. Jossakin vaiheessa vain kuuma vesi tuntui loppuvan, joka oli vähän harmillista.
Japanin päihdepolitiikka on varsin mielenkiintoista. 7-Eleveneistä saa kyllä ostaa viinaa ja kaduilla olevista automaateista saa tupakkia, mutta vaikkapa hampputuotteiden hallussapidosta tulee kakkua niin että päivänvalon näkemistä ei kannata odottaa ihan hetkeen.