Kärsin yöllä jonkinalaisen allergisen reaktion, joka pakotti niistämään pari kertaa keskellä yötä ja sen jälkeen jouduin hengittämään suun kautta. Uskoisin vahvasti, että olen allerginen jollekin paikalliselle tuulipölytteiselle rehulle.
Heräsin kello 7:30 ja raahasin itseni ja reppuni Hiroshiman keskellä olevaan puistoon.
Elokuun kuudennen päivän aamulla vuonna 1945 kaupungin ylle lensi pieni amerikkalainen pommituslentue. Yksi koneista pudotti pommin, joka räjähti kello 8:15 kuudensadan metrin korkeudessa tappaen yhteensä arviolta sataneljäkymmentätuhatta ihmistä, joista noin kaksikymmentätuhatta oli sotilaita, lopuista suuri osa naisia ja lapsia. Liittoutuneet olivat pommittaneet jo tätä ennen satojatuhansia japanilaisia naisia ja lapsia kuoliaaksi aivan tavallisilla palopommeilla, ja toinen pommi tiputettiin Nagasakiin kolme päivää myöhemmin. Tämän jälkeen Japani antautui ehdoitta.
Puiston nimi on Hiroshiman rauhanpuisto. Se sisältää erinäisiä monumentteja atomipommin uhrien muistolle ja lisäksi museon.
Kävelin puistossa ympäriinsä. Hiroshima on rakennettu Ōta-joen suulle. Joki haarautuu laskiessaan mereen siten, että tämä osa kaupungista oli periaatteessa saarella. Japanin kielen sana “hiro-shima” tarkoittaakin leveää saarta. Näin joenhaaran toisella puolella räjähdyksestä osittain selvinneen rakennuksen raunion. Sitä kutsutaan englanniksi nimellä A-bomb dome ja se on nykyisin rauhanmonumentti.
Menin sisälle museoon. Sisäänpääsy maksoi 200 jeniä. Museo esitteli pommitusoperaation suunnittelun, perusteet pommin käyttämiselle, hengissä selvinneiden kertomuksia ja pommin vaikutuksia. Suuri osa uhreista ei kuollut heti. Osa kirjaimellisesti höyrystyi savuna ilmaan eikä heistä jäänyt jäljelle kuin varjo katukivetykselle, joka oli helppo tapa lähteä. Osa kuitenkin sai hirvittäviä palovammoja ja kuoli niihin. Osa kuoli myöhemmin syöpään juotuaan tuhotussa kaupungissa janoonsa radioaktiivista sadevettä. Suurin osa lääkäreistä oli kuollut, eivätkä paikalla olleet viranomaiset voineet auttaa kuin pientä osaa valtavasta määrästä loukkaantuneita. Tokiossa ei edes heti tiedetty mitä oli tapahtunut, koska kaikki viestiyhteydet kaupunkiin oli tuhottu. Tunnelma museossa oli jokseenkin vakava.
Museo ei sinänsä syyttänyt tapahtuneesta ketään. Olen havainnut vähän samanlaista mentaliteettia Ukrainan sodan uhreissa. Syyllisen etsintä ei ole se olennaisin asia.Menetettyjä henkiä ei saa takaisin. Sodan aikana tärkeintä tuntuu olevan, että omat läheiset olisivat turvassa ja jotenkin pärjättäisiin ja sodan jälkeen se, ettei vastaavaa enää tapahtuisi koskaan kenellekään. Kun ihmisiä kuolee ympärillä, oikeassa tai väärässä oleminen on jokseenkin toissijaista.
Kiintoisasti museo toi mieleeni myös sellaisen joukkotuhoaseisiin liittyvän perustavanlaatuisen ongelman, johon en ollut aiemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota. Oletetaan, että rakennat ydinaseen, mutta sinulla ei ole aikomusta käyttää sitä. Laitat sen perunakellariisi pelotteeksi muille. Noh, vaikka sinulla ei olisikaan aikomusta käyttää sitä, niin mitä sille aseelle tapahtuu vaikkapa seuraavan viidensadan vuoden aikana? Jos länsimainen rauhanomainen demokratia valmistaa ydinaseen, niin pysyykö valmistajamaa rauhanomaisena demokratiana ikuisesti vai onko olemassa nollasta poikkeava mahdollisuus sille, että jossakin vaiheessa tulevaisuudessa demokratia ja rauhanomaisuus taantuvat maassa, ja siitä tuleekin militantti diktatuuri?
Militanteista diktatuureista puheenollen, museossa oli kuva Obamasta kättelemässä Medvedeviä ja juhlistamassa New START -sopimusta, jonka tarkoituksena oli ydinaseiden määrän vähentäminen. Venäjä tosin ilmoitti aivan hiljattain jäädyttävänsä sopimuksen, eikä enää salli Yhdysvaltain valvovan sopimuksen noudattamista.
Menin toiselle monumentille, jossa oli selviytyneiden tarinoita. On tavallaan hämmentävää, kuinka osa hibakushista eli pommituksista selvinneistä ihmisistä on yhä elossa. Osa ihmisistä pakeni tuhotusta Hiroshimasta Nagasakiin, ja sai välittömästi toisen ydinpommin niskaansa. Herra Tsutomu Yamaguchi oli ensimmäinen tunnustettu kaksois-hibakusha. Hän menehtyi vuonna 2010 kypsässä yhdeksänkymmenenkolmen vuoden iässä.
Kävelin sitten ground zero -pisteelle. Siellä oli muistomerkki, jossa pommin räjähtäneen tämän pisteen yläpuolella.
Suuntasin tämän jälkeen rautatieasemalle. Menin taas raitiovaunulla. Bussi olisi tosin varmaan ollut nopeampi.
Varasin istumapaikan Shinkanseniin, joka suuntasi pari pysäkkiä itään päin Miharan asemalle. Siellä nousin junasta ja kävelin satamaan. Tarkoituksenani oli suunnata läheiselle kanisaarelle nimeltään Ōkunoshima. Olin kuullut siitä ystävältäni pari päivää sitten kun hän kysyi aioinko käydä siellä. En koskaan vastannut kysymykseen suoraan, mutta nyt kun tiesin sen olemassaolosta niin olihan sinne mentävä. Sitä paitsi mikäpä olisikaan sopivampi matkakohde näin pääsiäisenä?
Olin satamassa kello 13:15. Valitettavasti lautta saarelle oli lähtenyt kymmenen minuuttia aikaisemmin, ja seuraava lähtisi vasta kello 15:05. Tämä oli hyvin harmillista. Tiesin, että lähempänä saarta oli Tadanoumin satama jonne pääsisin junalla, mutta minulla ei ollut mitään virallista tietoa sieltä lähtevien veneiden aikatauluista. Päätin istua paikoillani ja odottaa. Vanha ja kohtelias japanilainen myyjätär auttoi lipun ostossa automaatista. Se maksoi 1600 jeniä. Menopaluuta en ostanut, päätin luottaa siihen että saan ostettua lipun saarelta ja silloin voisin suosiolla mennä Tadanoumiin. Viimeinen vene saarelta tähän satamaan lähtisi niin aikaisin, että minulla olisi vain tunti jäniininsyöttämisaikaa.
Syöttämisestä puheenollen, kävin kaupassa ostamassa jäniininruokaa. En tiennyt, mitä kanille on soveliasta syöttää, joten googlasin. Oletin, että porkkanoita. Ne olikin listattu kohtalaisen soveliaaksi ruuaksi. Lisäksi ostin kaalia, koska sekin oli kuulemma kohtalaisen soveliasta kaninruokaa. Myyjätär oli kohteliain japanilainen, jonka olin tähän mennessä nähnyt.
Kello tuli kolme ja nousin veneeseen. Purjehdimme saarelle neljäkymmentä minuuttia. Matkustajia oli vain neljä.
Rantauduimme saarelle, ja näin melkein heti kaniineja. Kävelin vähän ja havaitsin olevani saaren myrkkykaasumuseon edessä. Ōkunoshima on tunnettu kaniinien lisäksi siitä, että siellä sijaitsi huippusalainen Keisarillisen Japanin Armeijan kemiallisten aseiden tuotantolaitos. Japani käytti kemiallisia aseita kuten sinappikaasua sotiessaan esimerkiksi Kiinassa, ja kaasut tuotettiin täällä. Tehtaan työntekijöille ei kerrottu, mitä he tarkalleen valmistivat josta syystä moni sairastui ja kärsi vammoja. Harmillisesti minulla ei ollut aikaa vierailla museossa, se olisi varmasti ollut opettavainen kokemus.
Kuten jo aiemmin todettua, Japanin keisarikunta valloitti toisen maailmansodan aikoihin puoli Aasiaa tehden samalla mitä hirvittävimpiä sotarikoksia kansanmurhista niin julmiin ihmiskokeisiin, että ne saivat natsitkin kalpenemaan. Pahamaineinen Yksikkö 731 testasi biologisia, kemiallisia ja konventionaalisia aseita eläviin ihmisiin ja yksinkertaisesti mittasi, kauanko ihmisiltä kestää kuolla erilaisissa ihmisille soveltumattomissa olosuhteissa. Yksikään ei jäänyt henkiin. Yhteensä kokeissa kuoli 200 000 - 300 000 ihmistä. Vaikka useimmiten olenkin varauksettoman totuuden kohtaamisen kannalla, niin nyt on sanottava että en suosittele lukemaan Yksikkö 731:stä Wikipediasta, jos haluat nukkua yösi. Tämä oli vain jäävuoren huippu, yhteensä japanilaiset kiduttivat, raiskasivat, orjuuttivat ja tappoivat miljoonia ihmisiä, kukaan ei tiedä montako tarkalleen.
Erona japanilaisten ja amerikkalaisten sotarikoksissa oli se, että merkittävä osa japanilaisista sotarikollisista joutui sodan päättymisen jälkeen oikeudenkäyntiin. Muistakaa, että lukemattomien siviilien lahtaaminen on sotarikos vain, jos häviät!
…ai niin, ja Yhdysvallat pimitti osan japanilaisten tekemistä sotarikoksista tietoa saadakseen. Esimerkiksi Yhdysvallat suojeli monia Yksikkö 731:n jäseniä yksikön komentajan mukaanlukien, kunhan nämä suostuivat tekemään yhteistyötä ja kertoivat kokeidensa tuloksista. Osa tosin joutui Neuvostoliiton vangitsemaksi ja lähetettiin gulagille Siperiaan.
Joka tapauksessa, jäniksiä oli. Urbaanilegendan mukaan kanit olivat taistelukaasujen testauksessa käytettyjen koekaniinien jälkeläisiä. Kaikki saaren koekaniinit kuitenkin lahdattiin kun tehdas suljettiin, ja mitä todennäköisimmin kanit ovat kahdeksan tarkoituksella luontoon päästetyn kanin jälkeläisiä. Ne eivät ole japaninjäniksiä, vaan eurooppalaisia kesykaneja. Koska luonnollisia vihollisia ei ollut (mahdollisesti joitakin petolintuja lukuunottamatta), alkoivat jänikset lisääntyä kuin… kanit.
Syötin kaneille porkkanaa kädestä. Ne antoivat jopa silittää itseään hieman. Osa kaneista oli pieniä, varmaankin poikasia. Kanit puputtivat porkkanaa melko hitaasti, ja havaitsin, että olin ehkä varannut turhan paljon ruokaa. Turisteja vaikutti olevan saarella oikeastaan aika vähän.
Kävelin reppuineni saaren toiselle laiturille ja yritin ostaa lipun. Lipun hankinta automaatista sujui onnistuneesti, ja se maksoi vain 360 jeniä. Siellä oli myös aikataulu. Sen perusteella minun olisi kannattanut mennä junalla Tadanoumin satamaan ja lähteä sieltä käsin saarelle. Tämä tieto kuitenkin tavoitti minut myöhässä.
Aloin kävellä saaren ympäri pysähtyen aina välillä syöttämään kaneja. Havaitsin, että silloin tällöin kanit jahtasivat toisiaan pois porkkanan äärestä.
Porkkanani lyheni, ja lopulta eräs kani nykäisi sen pois kädestäni. Otin repusta varaporkkanan.
Saarelta oli aika hyvät maisemat. Harmittelin sitä, että en ollut ehtinyt tulla paikalle aikaisemmalla laivalla. Saarella oli pieni leirintäalue ja hintava hotelli (100€/yö/lärvi), jotka mahdollistaisivat yöpymisen. Kesällä hiekkarannoilta pääsisi uimaan.
Otin kävelyreissullani kuvia niin kaneista kuin rannoistakin. Havaitsin, että saaren rannalla olevat kanit olivat usein vähän rähjääntyneen näköisiä. Ehkä avoin asuinpaikka altisti ne petolintujen hyökkäyksille tai sitten muut kanit olivat ahdistaneet huonokuntoisimmat yksilöt huonoimpaan ja suojattomimpaan asuinpaikkaan.
Pohdin, mitä tapahtuu ruualle, jota kanit eivät syö. Se menisi varmaan rottien ruuaksi. Oliko saarella rottia? Olin melko varma, että oli. Rottia on kaikkialla, missä ihmisiäkin. Kun riittävän kauan saarella kävelin niin näinkin yhden rotan, joka ei vaikuttanut suuresti pelkäävän minua. Lisäksi näin taivaalla ison petolinnun, joka voisi ehkä syödä jäniksiä. Myöhemmin Wat auttoi minua, ja tunnisti linnun mahdollisesti haarahaukaksi.
Ympärikävelyn päätteeksi olin matkalla takaisin venerantaan kovalla kiireellä jotten jäisi lautalta. Vastaan tuli kuitenkin pakettiauto, jonka kuljettaja sanoi “No boat!” ja risti varmemmaksi vakuudeksi käsivartensa. Ilmeisesti siltä laiturilta josta lipun ostin ei lähtisi enää venettä, vaan vene lähtisi siltä laiturilta, jonne olin alunperin saapunut. Tein U-käännöksen ja palasin edelliselle laiturille. Vene saapui kuin saapuikin sinne ajallaan ja pääsin takaisin rantaan auringon laskiessa.
Rannalla kävelin rautatieasemalle. Muutama muu turisti tuli perässäni. Kohtain tässä vaiheessa pienen dilemman. Asemalla luki, että kaikki junat Miharan asemalle lähtisivät raiteelta yksi. Missään ei kuitenkaan lukenut, kumpi aseman raiteista oli raide yksi. Numeroita oli niin maahan maalattuna kuin pylväisiin ripustettuna todella paljon, mutta yksikään niistä ei ollut ykkönen. Tiesin, mihin suuntaan juna kulkisi ja että Japanissa ajetaan vasemmalla. Kävi siis järkeen, että juna lähtisi asemarakennuksen puolella olevalta raiteelta. Muut turistit menivät kuitenkin itsevarman oloisesti toiselle puolelle.
Ajattelin, että kaippa nuo tietävät mitä tekevät ja menin itse perässä. Paikalle tuli lisää turisteja. Kaikki tulivat samalle puolelle junaa odottamaan. Sitten juna tuli, ja näin jo kaukaa sen saapuvan juuri sille toiselle raiteelle. Sadatellen sopuliuttani nousin ylikulkusillalle ja olin puolimatkassa toiselle puolelle ennen kuin juna saapui asemalle. Koko turistirevohka tuli perässäni tajuttuaan asianlaidan. Ehdin junaan ja niin ehtivät muutkin. Jos junaan on selkeästi tulossa suuri joukko ihmisiä, niin ei kukaan järjissään oleva junakuski lähde tyhjällä junalla karkuun, aikatauluista viis.
Menin junan kyydissä Miharaan ja varasin Shinkansen-lipun Fukuokaan. Harmillisesti Fukuokan aseman nimi ei ole Fukuokan asema vaan Hakata, joka hidastaa lipunvarausta koska joudun tarkastamaan nimen joka kerta Google Mapsista. Portti ei tykännyt Japan Rail Passistani, mutta jututtamani virkailija päästi minut vaikeuksitta läpi portista. Jouduin valitettavasti heittämään tässä vaiheessa kaalini menemään. En ollut ehtinyt syöttää sitä jänöjusseille, enkä taatusti söisi sitä itse. Harmi sinänsä, en pidä tämmöisestä haaskaamisesta.
Saavuin Hakatan asemalle noin kymmenen aikaan illalla. Kuljin metrolla hostellilleni. Se olikin varsin laadukkaan oloinen, koostuen yksityiskopeista joissa on iso moottoroitu sänky. Sijainti oli myös erinomainen. Peseytymistilat ovat samassa kerroksessa nukkumistilojen kanssa. Minulta pyydettiin mahdollisten vahinkojen kattamiseksi luottokorttitietoja sisäänkirjautumisen aikana. Minulla on onneksi nykyisin ainakin viisi eri pankki- ja luottokorttia, ja annoin tämän epäluottamuslauseen johdosta ihan vain kapinoidakseni heille sellaisen, jolla on 16€ katetta.
Menin syömään läheiseen ravintolaan, ja tilasin tonkatsun. Se oli aika hyvää. Palvelu ei kuitenkaan ollut yhtä kohteliasta kuin aiemmin käymissäni paikoissa. Olen näköjään jo omaksunut jonkin japanilaisen kohteliaisuuskäsityksen ja loukkaannun, jos en saa kumarrella kokin kanssa vuorotellen vähintään kolmesti aterian jälkeen. Syötyäni vetäydyin koppiini nukkumaan.