Ilmanlaatu on ollut valitettavan huono, vaikka tähän vuodenaikaan mennessä sen olisi jo pitänyt parantua hengityskelpoiseksi. Näen ilmansaasteet näkyvyyttä heikentävänä pölypilvenä aina, kun katson ikkunastani ulos. Säätiedote on luvannut ukkoskuuroja joka päivä, mutta yhtään ei ole satanut, ei ainakaan taloni lähellä.
Tapasin jonkun, joka ei suoranaisesti tee pois lähtemisestä yhtään helpompaa. On siis pitänyt vähän kiirusta. Kirjoittamaankaan ei ole ehtinyt.
Suunnitelmanani oli ollut jo tänne tullessa jättää osa omaisuudestani Thaimaahan. Pakkaamisen aloitin 23. päivä. Ryjää oli kertynyt nurkkiin yllättävän paljon. Sulloin vanhan repun täyteen tavaraa tyynyni ja lakanani mukaanlukien ja annoin sen Tonille, joka oli hyväntahtoisesti luvannut säilyttää rojujani kunnes tulen takaisin. Myöhemmin havaitsin kuitenkin, että tämä ei ollut riittävä toimenpide, kämpässäni oli edelleen liikaa tavaraa ja osa olisi heitettävä pois ennen lähtöä. Esimerkiksi tiskiaineen ja pyykinpesuaineen joutuisi heittämään pois ja ostamaan uudestaan. Eivät ne hirveän suuria kulueriä olleet, mutta kulueriä silti. Minun olisi pitänyt antaa Tonille säilytettäväksi kokonainen ylimääräinen matkalaukku.
Lähtöpäivänä pakkasin lisää. Järjestin tavarat laukkuuni niin tiiviisti, että pelkäsin sen luhistuvan kasaan ja muutuvan neutronitähdeksi. Aina, kun luulin jo saaneeni pakkaamisen valmiiksi löytyi jostakin vielä yksi yksi sukka, uimahousut, kaapeli tahi muu esine, jonka jouduin laukkuun mahduttamaan. Onneksi painoraja tällä lennolla oli 30 kiloa normaalin ~20 kilon sijaan. Tiesin myös, että matkalaukku ei yleensä ole yhtä painava kuin luulisi. Reppuun sen sijaan pätee päinvastainen.
Kiinteistönvälittäjäni tuli paikalle lähtöpäivänä kello 16 hoitamaan asiakassuhdetta. Hän tarjoutui hyvin palvelualttiisti varastoimaan puolestani tavaroita, jotka minun olisi tullut muuten heittää menemään. Laitoimme pyykkikoriini esimerkiksi vesipyssyni, puhdistusaineet, pyyhkeeni ja vähän muutakin tavaraa. Omistaja tulisi paikalle tuntia myöhemmin. Hän testasi pyykkikoneen ja mikron toimintaa ja tarkisti asunnon kunnon päällisin puolin. Televisiota hän ei onneksi testannut. Sain vuokravakuuteni takaisin vesimaksuja, sähkölaskua ja jotakin muuta maksua lukuunottamatta.
Kävin syömässä Nellin ja Jangin kanssa taloni lähellä olevassa iisaanilaisessa ravintolassa. Kana oli yhtä hyvää kuin aina. Hän auttoi myös grillitilapian oikeaoppisessa syömisessä. Oli mukavaa nähdä heidät vielä kertaalleen. Annoin Nellille takaisin hänen riippumattonsa, joka minulla oli edelleen ollut kaapissani. Lisäksi annoin hänelle kuivatun saunavihdan säilytettäväksi hänen vastalauseistaan huolimatta. Hän vaati vastineeksi Vaccinium-näytteitä Suomesta. Ehkäpä sen voi järjestää. Nell muistutti myös, että opiskelee vielä yhden vuoden ja käy varmasti vielä myös kasvienkeräysmatkoilla.
Kiinteistönvälittäjäni ajoi minut sitten lentokentälle. Hyvää on palvelu, ei voi muuta sanoa. Sinänsä myös kiintoisaa, että en ole tällä kerralla tietääkseni maksanut hänelle mitään hänen palveluksistaan. Viime kerralla hän veloitti sopimuksen allekirjoituksista, mutta tällä kerralla näin ei käynyt. Ehkä hän veloittaa rahaa asunnon omistajalta jossakin muodossa.
Saavuimme Suvarnabhumiin. Lähetin laukkuni ruumaan itsepalvelupisteellä. Painoa oli vain 20 kiloa, ja päätin siirtää lisää tavaraa selkärepustani.
En tuntenut juuri mitään. Viimeisen parin päivän aikana olen kokenut valtavan määrän hyvin äärimmäisiä tunteita ja lisäksi erittäin voimakasta stressiä, eikä lisätunteille ei tuntunut olevan enää tilaa tai energiaa.
Sellaisen havainnon tein, että lentoasemalla myytiin pullovettä 40-50 bahtin hintaan. Lähellä erästä vessaa oli kuitenkin seinässä vesiautomaatti. Täytin siellä vesipulloni ennen koneeseen menoa. Lentokone oli uusi A350-900. Sama konetyyppi, jolla olin tänne tullutkin.
Lähdimme matkaan hieman puolenyön jälkeen.
Jo Japanissa ollessani havaitsin kohdanneeni sellaisen kiintoisan tunteen, että nyt olen saavuttanut jotain. Olen nyt nähnyt ja tehnyt verraten nuorena valtavan määrän asioita, joita kukaan ei saavuta koko elinikänsä aikana. Saatan jopa olla ensimmäinen suomalainen, joka on joitakin näitä asioita tehnyt. Nyt on kiivetty iilimatovuorille kaatosateessa, könytty suojeltuja pommimiesmetsiä eteläisimmässä Thaimaassa, nähty vuoriston auringonlaskuja, käyty erittäin korkeissa rakennuksissa, maailman vanhimmassa trooppisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, maailman övereimmissä ostoskeskuksissa ja hotellissa, japanilaisissa pyhäköissä ja bambumetsissä, istuttu luotijunassa joka kulkee aika lujaa ja niin poispäin. Moni ihminen haaveilee näistä asioista, mutta ajattelee että “sitten joskus”. Sitä “sitten joskus”:ta ei vain välttämättä koskaan tule, kun eläkkeellä ei välttämättä enää energia riitä tai saa sairauskohtauksen, joka vie hengen, järjen tai liikkumiskyvyn. Tai sitten ei vaan saa ikinä aikaiseksi lähteä. Haaveet jäävät helposti ikuisiksi ajoiksi saavuttamatta.
Itse voin nyt sanoa täydellisen rehellisesti, että jos jään huomenna auton alle, niin ainakin minä olen elänyt.
Mies Lännestä kiittää seurasta ja palaa, kun aika on kypsä.