Kävin aamulla Lotuksessa ostamassa pikaliimaa, limettejä ja vessapaperia. Olin luvannut kiinteistönvälittäjälleni vierailla tänään hänen korutehtaallaan. Hän halusi esitellä sitä hyvin mielellään. Olin ollut hänen vakioasiakkaansa jo vuosia, tehnyt yhteensä neljä sopimusta vuokrasopimusta hänen kauttaan ja ilmeisesti hän vain pitää ihmisistä. Hän tuli siis hakemaan minut ihan kotoa asti puolenpäivän jälkeen.
Kiinteistönvälittäjäni saapui paikalle isolla autolla, jota ajoi toinen suunnilleen samanikäinen nainen. Paljastui, että tämä nainen oli hänen isosiskonsa. Paja on ilmeisesti heidän perheyrityksensä, lisäksi perheessä on keskimmäinen veli. Keskustelimme monista asioita isosiskon kanssa, hän osasi englantia melko hyvin ja sanoi asuneensa Tukholmassa vuosikymmeniä sitten. Minua esimerkiksi neuvottiin hankkimaan enemmän kuin yksi lapsi, ettei lapsesta tulisi yksinäistä.
Ajoimme kaupungin läpi Si Lomin alueelle. Siellä seikkailimme pienillä sivukujilla kunnes tulimme tehtaan eteen. Se oli varsin tavanomaisen näköinen nuhjuinen vanha thaimaalainen kerrostalo. Olin nähnyt siitä valokuvia aikaisemminkin. Sisäänkäynnin yläpuolella luki suurin kirjaimin “FINE JEWERY MANUFACTURING” (sic).
Menimme sisälle. Heti aulassa tuli vastaan seitsemän naista, jotka tekivät hommia kirjanpidon parissa. Jos jo kirjanpidossa on näin monta ihmistä, niin olin tainnut aliarvioida firman koon. Yksi halusi heti valokuvaan kanssani. Sitten menimme pieneen toimistokoppiin ja sain syödäkseni ชมพู่-nimisen hedelmän. Se tunnetaan englanniksi nimellä rose apple ja suomeksi sen nimi on kaiketi kellojambolaani - joskin lienee melkoista liioittelua olettaa, että sen joku suomalainen tuosta nimestä tunnistaisi. Lisäksi saatavilla oli kookosmaitoa, joka oli kerrankin makeaa eikä kitkerää. Joka puolelta kuului kovaäänistä kilkutusta. Kysyin, montako työntekijää tehtaassa oli. Kuulemma noin viisikymmentä. Suomessa se oli jo keskisuuren yrityksen luokkaa. Sain nähtäväksi muutamia äärettömän monimutkaisia kulta- ja hopeakoruja, joita työntekijä syynäsi mikroskopin läpi. Kyseessä oli kuulemma laadunvalvonta, ja se oli tärkeää tehdä monessa vaiheessa valmistusprosessia.
Sitten alkoi varsinainen kierros. Näin monia miehiä ja naisia kiillottamassa, taivuttamassa ja muutoin muotoilemassa koruja. Monet niistä olivat valtavan monimutkaisia ja yksityiskohtaisia, ja esimerkiksi joissakin ketjuissa saattoi olla tuhansia lähes mikroskooppisen pieniä osia joista kaikki taivutettiin käsin paikalleen. Jokaisella työntekijällä oli noin neliömetrin verran tilaa koneensa ääressä.
Nousimme tehtaan yläkertaan. Siellä oli sama meinini. Seinät ja lattiat olivat vihreitä. Myöhemmin sain selville tämän johtuvan siitä, että tällöin lattialle mahdollisesti putoavat jalokivet on helpompi löytää. Tiedustelin, kauanko työntekijöitä koulutetaan ja käyvätkö he jotain koulua. He eivät kuulemma ole käyneet mitään kouluja, mutta yritys kouluttaa kenestä vain työntekijän kuukaudessa. Sen jälkeen loppu on työssäoppimista. Yhdellä työntekijällä oli iPadilla auki jokin Counter-Strike -lähetys. Tuskin täällä työntekijöitä ihan hirveästi sorretaan, jos on luvallista kuunnella pelistriimejä työajalla. Myöhemmin näin muitakin työntekijöitä, joilla oli jokin lähetys menossa.
Peränurkassa oli nörtin näköinen nuori sermin takana naputtamassa tietokonetta Logitechin kuulokkeet päässään. Hän teki jollakin CAD-ohjelmalla malleja koruista. Ote oli sellainen, että hän ei ollut selvästi aloittanut työpaikassa eilen. Hänen vieressään oli toinen työntekijä käyttämässä perinteisempää menetelmää, eli vahamallia. Hänellä olikin jo yksi erittäin monimutkainen malli valmiina. Muutama työntekijä käytti jotakin laserhitsauslaitetta tehdäkseen… jotain.
Palasimme ensimmäiseen kerrokseen. Koin tämän korupajan toimintafilosofian kummallisen samaistuttavana. Tykkään itse valmistaa asioita samalla pieteetillä kun tämä jengi kyhää korujaan. Suomessa vain sellaista ei arvosteta muualla kuin juhlapuheissa, toisin sanoen siitä ei olla valmiita maksamaan mitään. Minusta tuntuu hyvin usein siltä, että niin yritykset kuin kuluttajatkin haluavat suurimman osan ajasta vain ostaa halvinta mahdollista paskaa, joka on hyvin epämotivoivaa kaltaiselleni, noh, taitelijasielulle. Joskus asiakas voi katsoa olennaiseksi myös sen, että toimitettu tuote toimii jollain lailla, mutta harvassa on tilanne jossa saisi valmistaa jotain joka on oikeasti hyvä. Sellaista ei vain haluta ostaa. Masentavan harmaata ja keskinkertaista. Haluaisin tehdä jotain, joka on oikeasti hienoa jollekin, joka arvostaa sitä.
Minut kuskattiin vielä toisen kerran ykköskerroksen kirjanpito-osastolle yhteiskuvaan kirjanpitäjäneitien kanssa. Minua yritettiin tietysti myös alustavasti naittaa yhdelle heistä, kuten tapoihin kuuluu. Sitten istuimme vähän aikaa toimistossa. Sain kuulla, että on parempi myydä asiakkaille muita jalokiviä kuin timantteja. Timanteilla on markkinahinta, ja se tekee hinnan vertailun asiakkaalle helpoksi. Vähän turhankin helpoksi, koska he voivat melko helposti ostaa timanttikoruja mistä halvimmalla saavat. Muiden kivien kanssa vertailu on paljon vaikeampaa, ja kaikki on sen arvoista mitä asiakas siitä haluaa maksaa. Sivusin ylämaan spektroliittia. Se on koreanvärinen kivi, josta moni varmasti pitäisi. Erityisen kallista se ei ole, mutta ihmisten ei tarvitse tietää sitä. Olisi hyvä, jos tänne saisi toimitetuksi näytteen kyseisestä kivestä.
Sain kuulla, että yritys tekee tuotteita niin vähittäismyyntiin eri yrityksille kuin suoraan yksityisasiakkaillekin. Mitä tahansa asiakas ikinä voi kuvitella haluavansa, se voidaan valmistaa. Siltä todella vaikuttikin. Kaikenlaisia alan sertifikaattejakin heillä on.
Sitten minulle tarjottiin lounasta japanilaissa ravintolassa, jonne ajoimme autolla. Matkalla kysyin, paljonko työntekijöille maksetaan. Vastaus oli, että 15000 - 30000 bahtia kuukaudessa taitotasosta riippuen eli noin 400-800€. Johtaja voi saada enemmän. Thaimaalaisen keskiansiot ovat kuukaudessa siinä 500 euron tietämillä, eli palkka vaikuttaa ihan hyvältä. En tosin kysynyt, montako työtuntia viikossa on. Eivät työntekijät erityisen sorretuilta vaikuttaneet, melua pajassa oli mutta eivät tehtaat Suomessakaan äänettömiä ole.
Ravintolassa kiinteistönvälittäjäni alkoi innokkaasti kuvata ruoka-annoksia. Isosisko moitti nuorempaa ärsyttäväksi, koska hänellä on tapana ottaa niin paljon kuvia ja laittaa kaikki tiktokkiin. Koin tämän varsin huvittavaksi, ensiksi koska se oli totta, toiseksi koska se oli hyvin isosiskomainen kommentti ja kolmanneksi koska molemmat taisivat olla jo kuudenkymmenen paremmalla puolella. Minun ei tarvinnut maksaa laskua, joka oli mukavaa koska aterian lopuksi pöydällä oli ainakin kaksi tusinaa eri kippoa ja kulhoa ja lasku varmaan tuhat bahtia / naama. Keskustelimme lisäksi verkkosivujen ostamisesta (josta kiinteistönvälittäjäni on oikeastaan puhunut jo monta vuotta) ja korujen 3d-mallien laittamisesta verkkosivuille. Kiintoisa projekti olisi sekin.
Sain ilmaisen kuljetuksen BTS-asemalle. Menin siitä ICONSIAMiin, ja vähän ennen perille pääsyä taivaat aukenivat ja alkoi jumalaton ukkosmyrsky.
Ostin Iconsiamista yhdet alushousut kokoa L 190 bahtin hintaan. En halunnut ostaa useampia kerralla, koska en tiennyt mikä koko olisi sopiva. Suomessa olen kokoa M. Illalla kävikin ilmi, L:ää voi kyllä pitää mutta XL olisi ehkä ollut parempi.
Palatessani Ha Yaek Lat Phraon asemalle ukkosmyrsky raivosi edelleen. Otin kamerani esille aikomuksenani videoida myrskyä, mutta otinkin puolivahingossa vapaalla kädellä tavallisen valokuvan salamasta. That’s a first.