Herättyäni aikaisin aamulla päätin tarttua kielikoulun verkkosivujen kanssa tuumasta toimeen. Tein uuden projektin ja lähdin innokkaasti koodaamaan, mutta en ehtinyt pitkällekään ennen kuin tajusin ettei siitä tule mitään. En tiennyt, mitä olin tekemässä.
Hain nyt jo toimimattoman sivuston arkistoidun kopion Web Archivesta, avasin Figman ja tein parissa tunnissa visuaalisen suunnitelman sivuston uudistamiseksi. Tämän suunnitelman avulla koodaaminen onnistui huomattavankin tehokkaasti.
Olin kuitenkin saanut vihdoin yhteyden Nelliin. Kun hän sanoi olevansa tänään yliopistolla, päätin mennä kuivattuine mustikan- ja puolukanvarsineni tapaamaan häntä sinne. Otin samalla uimavälineet mukaan siltä varalta, että haluaisin käydä uimassa.
Kuljin BTS:llä neljän pysäkin päähän pohjoiseen ja marssin Kasetsartin yliopiston kasvitieteellisen tiedekunnan rakennukseen. Koko rakennus vaikutti olevan remontissa, ja siellä täällä oli pressujen ja pölyn peittämiä alueita. Etsin Nelliä toisesta kerroksesta. Hän ei ollut siellä. Menin kolmanteen kerrokseen, ja siellähän hän olikin. Hän oli tässä kuudessa kuukaudessa unohtanut kuinka englantia puhutaan, mutta näytti iloiselta nähdessään minut siitä huolimatta. En ole siis ainoa, joka on käytön puutteessa unohtanut vieraan kielen. Myös Nellin ystävä Nän oli paikalla, samoin kuin kaksi muuta tyyppiä, joita en tuntenut. Nell yritti tunkata kasaan jonkin sortin seminaariesitystä. Hän ei ollut uhkailuistaan ja persläpiprofessoristaan huolimatta vieläkään lopettanut opiskeluja.
Annoin hänelle kuivatut kasvit, ja se vaikutti ilahduttavan häntä suuresti. Hän ei tosin tainnut pitää tavasta, joilla ne oli säilytetty, koska hän viittoi minut huoneeseen jossa oli kirjojen sisällä pieteetillä prässättyjä kasveja. Olin kyllä muistaakseni tiedustellut häneltä toivottua säilytystapaa, ja hän ei silloin ollut halunnut niitä prässättävän. Siinä oli ilmeisesti tapahtunut jonkin sortin väärinymmärrys. Vaihteeksi. Noh, ei se mitään.
Tiedustelin Nelliltä, että olisiko hän mahdollisesti menossa vierailemaan johonkin toiseen provinssiin. Ei kuulemma missään nimessä. Hänen pitäisi nyt keskittyä kirjoittamiseen. Se oli harmillista. Kerroin tavanneeni Watin hänen toimistollaan. Nell oli unohtanut missä toimisto on, ja näytin sen kartalta. Sain Nelliltä moitteet kun yritin sanoa “kiireinen” (jung) mutta sanoinkin sen sijaan “hyttynen” (jung).
Nellin ja Nänin kirjoitellessa gradujaan otin itsekin läppärin esiin ja aloin työstää sitä verkkosivustoa, jonka olin aamulla aloittanut. Jossain vaiheessa nämä kaksi muuta ihmistä jotka eivät olleet Nell tai Nän poistuivat huoneesta. Sitten taivaat aukenivat jälleen ja alkoi hirveä ukkosmyrsky. Nell ja Nän valittelivat nälkäänsä, mutta vettä tuli niin paljon ettei syömään viitsinyt lähteä.
Huoneeseen saapui myös uusi Nellin ystävä, jonka olin kuulemma tavannut, mutta jota en muistanut. Hänellä oli hyvin pehmeä ääni. Sellainen, joka sopisi hyvin lastentarhanopettajalle. Hän yritti puhua minulle thaita, ja yritin parhaani mukaan antaa vastauksia. Pidin tätä kiintoisana, koska useimmat naiset, parhaana esimerkkinä Nän ovat hyvin ujoja eivätkä puhu paljon mitään paitsi puhuteltaessa.
Nell totesi, että ehkä niitä provinssimatkoja saattaisi olla sittenkin saatavilla. Hän puhui jotakin uudesta matkasta Hala-Balaan joka kuulosti varsin mukavalta. Sellaista lajien kirjoa ei ole oikeastaan missään muualla koko maailmassa Amazonin sademetsää lukuunottamatta.
Kun sade viimein taukosi kuuden aikaan, lähdimme kaikki neljä ulos syömään. Kävelimme Sena Nikhomin sivukujalle, ja ostimme sieltä kananjalkakeittoa. Tai noh, muut söivät kananjalkakeittoa, minä kananuudeleita. Semmoinen perusannos, hintaa vain 50 bahtia. Aikaisesta heräämisestäni johtuen aloin olla aika väsynyt.
Sitten kävelimme leipomoon. Se näytti jokseenkin eurooppalaiselta, paitsi että tarjottavat pullat olivat aasialaista mallia. Viljasta tehtyjen asioiden syöminen ei oikeastaan kuulu thaimaalaiseen kulttuuriin, joten tämä oli kiintoista laitos. Ostin kaksi leivosta. Hintaa niille tuli 15 bahtia/kappale.
Sitten hajaannuimme kotia kohti. Nell lähti jonnekin sivukujalle, kaksi muuta tyttöä pohjoiseen ja minä etelään Sena Nikhomin BTS-asemalle. Ha Yaek Lat Phraon asemalla oli taas hirveä lössi ihmisiä jonottamassa pohjoiseen kulkevaan junaan. Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet junien kyytiin. Onneksi ei ole tuotakaan ongelmaa enää.
Kotona söin ostamani pullat. Erityisesti toinen niistä, ananaalla täytetty pasteija oli erinomainen. Havahduin siihen, että samantyyppinen ananaspasteija olisi maksanut 7-Elevenissä enemmän kuin tässä leipomossa, eikä 7-Elevenin versio ole edes yhtä hyvää.