Viisumipidennyksiä ei jostain syystä tehdä samassa paikassa kuin kaikkia muita viisumiasioita. Sitä varten ei siis mennä byrokratilan kaikkein pyhimpään Chaeng Watthana Government Complexiin vaan pieneen ostoskeskukseen nimeltään IT Square Lak Si. Liikkeelle lähtisin ruuhkat välttääkseni aikaisin aamulla. Paikassa on se hyvä puoli, että sinne pääsi junalla jopa kahta eri reittiä: ensin BTS:llä Wat Phra Sri Mahathatin asemalle, josta pinkillä linjalla Lak Siin tai sinisellä metrolinjalla päärautatieasemalle ja sieltä punaisella lähijunalinjalla samaan paikkaan.
Päätin testata molempia tapoja. Vaaleanpunaisen linjan + BTS:n testaamisen päätin jättää tulomatkalle. Menin siis ensiksi päärautatieasemalle. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, punainen linja käyttää omaa maksujärjestelmäänsä eikä sen kanssa voi käyttää MRT-korttia tai BTS:n kanikorttia. Korttien yhdistämiseksi on ilmeisesti menossa jokin hanke, mutta ilmeisesti hyvinkin monet hankkeet tuppaavat törmäämään täällä korruptiotutkintoihin, eivätkä syyttä. Punaisen linjan porteilla oli kuitenkin Tukholman tapaan myös lähimaksulla toimiva luottokortinlukija. Läimäytin thaimaalaisen korttini siihen, ja se toimi ensimmäisellä yrittämällä.
Nousin junaan ja se oli Lak Sin asemalla noin vartissa. Kokonaisuudessaan matkassa oli kestänyt noin puoli tuntia. Kello oli 8:40.
Ostoskeskus vaikutti olevan suurilta osin suljettu ja jopa avonaisen oven löytäminen oli vaikeaa. Löysin sen lopulta seuraamalla toista farangia. Sitten piti etsiä maahanmuuttopoliisin toimipiste. Se löytyi etsinnän jälkeen neljännestä kerroksesta. Yhtään kylttiä paikkaan ei ollut.
Toimipiste löytyi, ja sen vieressä oli kaksi myymälää myymässä valokuvia ja kopioita. Otin passistani vaadittavat kopiot (sivu, jolla on pärstän kuva ja toinen sivu, jossa on maahantuloleima). Lisäksi ostin vaadittavat valokuvat. 104 bahtia. Edessäni jonossa oli joku puolialastomasti pukeutunut venäläinen naikkonen, ja mietin kuinka harmillista olisi jos hänet heitettäisiin ulos sopimattoman pukeutumisen vuoksi. Pohdin myös, kuinka ikävää olisi jos hänen passinsa putoaisi vahingossa paperisilppuriin ja hän joutuisi palaamaan Venäjälle hakemaan uuden.
Viraston edessä oli suuri määrä tuoleja, joilla istua jonottaessa. Tätä varten piti kuitenkin saada jonotusnumero. Vähän matkan päässä oli paljon ihmisiä jonottamassa näitä jonotusnumeroita kahdelta virkailijalta, jotka tarkistivat, että paperit oli täytetty oikein. Alueella oli jonkin verran pöytiä ja tuoleja joilla ihmiset istuivat ja kolme koria, joissa oli papereita. Jokaisesta korista piti ottaa yksi paperi ja täyttää se. Olin varautunut tähän tuomalla mukanani täytekynän ja aloin kirjata nimiä, syntymäaikoja ja osoitteita.
Sain paperit mielestäni valmiiksi. Oho, yhden kääntöpuoli oli täyttämättä. Täytin vielä sen ja sitten menin jonottamaan jonotusnumeroa.
Edessäni oli taas sama venäläinen. Hänelle sanottiin että hänen TM30-lomakkeensa on täyttämättä. Minä olin onneksi varmistunut siitä, että omani oli täytetty ja olin tuonut vuokrasopimuksenkin mukanani. Sitä ei kuitenkaan kysytty, kuten ei lentolippuakaan. Pääsin varsin vähillä muutoksilla: minun piti ainoastaan lisätä papereihin puhelinnumeroni, taloni nimi ja pari ylimääräistä puumerkkiä. Valokuvani näyttivät olevan vähän vaadittua suurempia, mutta se ei näemmä haitannut. Nivaska nidottiin yhteen ja sain jonotusnumeron.
Menin siis viraston eteen tuolille istumaan. Ihmisiä komennettiin sisään kymmenen kerrallaan, ja vuoroni tuli yllättävän pian. Sitten saimme istua sisällä vähän aikaa, kunnes yksi neljästä virkailijasta otti meidät vastaan. Byrokraatit olivat varsin tehokkaita, ja vuoroni koitti pian. Maksoin virkailijalle viisumipidennyksestä 1900 bahtia, minusta otettiin taas yksi valokuva ja sitten minut määrättiin ulos odottamaan. Passi jäi virkailijoille.
Sain passini takaisin varsin nopeasti ja siinä oli uusi leima. Voimassaoloaikaa oli pidennetty 30 päivää: joulukuun ensimmäisestä päivästä uudenvuodenaattoon asti. Laskutapa oli erilainen kuin olin arvellut: siinä oli yksi päivä enemmän kuin olin kuvitellut. Koko homma oli ohi noin tunnissa.
Päätin palata takaisin kotiin BTS:llä. Löysin vaaleanpunaisen linjan aseman. Se näytti kuitenkin oudon hiljaiselta. Kiersin sen etsien sisäänkäyntiä. Aseman ympärillä pyöri muutamia työmiehiä. Lopulta aseman sisältä tuli vartija, joka sanoi sen olevan suljettu. Ahaa, rata onkin vasta testausvaiheessa eikä sillä voi vielä matkustaa. Olipa hyvä, että en ollut yrittänyt tulla virastolle tätä reittiä.
Menin takaisin siis samaa reittiä kun olin tullutkin. Päätin kuitenkin mennä metrolla kotitalon sijaan Asokille asti. Menin taas Terminal 21:iin syömään, tällä kertaa paikaksi valikoitui Pepper Lunch jossa en ollut ennen syönyt. Eteeni tuotiin sihisevällä valurautapannulla riisiä ja ohuita lihankappaleita. Söin annoksen väärin: sitä olisi pitänyt heti itse ymmärtää sekoittaa hieman, mutta en tehnyt niin. Lihanpaloja sorkin vähän. Ihan hyvää se lopulta oli, mutta kastiketta olisin voinut käyttää liberaalimmin. Kaiken kaikkiaan tässä ravintolassa syöminen vaatii annoksen valmistamisessa näköjään jonkin verran omatoimisuutta.
Olin kahden pysäkin päässä kielikoulusta ja päätin mennä sinne morjenstamaan henkilökuntaa. En ollut kuullut heistä mitään vähään aikaan, ja halusin tietää missä mennään. Olisin voinut lähettää viestinkin, mutta nyt olin jo täällä. Opettajani tulikin juttelemaan kun lounastauko alkoi. He olivat sitä mieltä, että minun kannattaisi aloittaa kakkoskurssista. Tavallaan se oli masentavaa, koska se tarkoitti minun unohtaneen kahden kurssin edestä asioita. En kuitenkaan ollut viime kerralla oppinut läheskään sataa prosenttia kakkoskurssin sanoista, ja kertaaminen todella olisi hyvästä. Muistin myös opettajan viimekertaisen kurmootuksen erästä kolmoskurssin opiskelijaa kohtaan. Hän teki harvinaisen selväksi (hämmästyttävä suoritus, koska hän selitti asian kokonaan thaiksi), että hänen kurssillaan olemisesta ei ole kenellekään mitään hyötyä jos perusteet eivät ole kunnossa. Kaveri oli savustettu takaisin kakkoskurssille alle viikossa. En siis edes yrittänyt väittää vastaan ja menin suosiolla kakkostasolle.
Tapasin myös vihdoin kielikoulun rehtorin, joka sattui kävelemään ohitse. Hän tiedusteli, olinko sopinut tapaamisen. En, olin ihan muuten vaan paikalla. Hän kuitenkin istua alas ja kirjasi ylös, mitä halusin heidän tarjoavan sivustolle: uudet valokuvat, kurssien kuvaukset, viisumi-informaatiota SEO-tarkoituksessa. Lisäksi päätin kirjata sivuille tietoa internet- ja yksityiskursseista. Somelinkkejä toivottiin myös. Yritin selittää domaininsiirtoa jotta vanha verkko-osoite saadaan ohjaamaan tälle sivulle, mutta en osannut tehdä sitä kovin ymmärrettävästi. Tätä vaikeutti se, että tavallisen ihmisen ymmärrys verkkosivuista on varsin rajallinen, eivätkä he osaa tehdä eroa verkko-osoitteen, verkkosivuston ja palvelimen välille. Ihmisellä voi olla verkko-osoite, mutta ei sivustoa tai päinvastoin aivan samoin kuin voi olla olemassa tavallisia osoitteita joissa ei ole taloa, tai voi olla olemassa taloja joilla ei ole osoitetta. Noh, eiköhän tämä jotenkin lutviudu.
Vastaanottovirkailija kertoi jo laittaneensa minut kurssille. Se alkaisi ensi maanantaina. Mainiota. Opettaja tiedusteli, minne menisin seuraavaksi. Sanoin että Lumphinin puistoon ja että kuvaan kaikki näkemäni juovavaraanit ja uhkasin lähettää kuvat hänelle (opettaja ei jostain käsittämättömästä syystä pidä matelijoista).
Menin puistoon, kirjoitin edellisestä päivästä ja päätin peruuttaa eilen viisumihakemusta varten hankkimani lentolipun. Se olikin kiintoisa prosessi. Jouduin soittamaan Malaysia Airlinesille, koska peruutusta ei voinut tehdä internetissä. Olen varma siitä, että tämä ei ollut vahinko. Virkailija puhui todella vahvalla aksentilla ja jouduin pyytämään useasti tarkennuksia. Puhelun tyypillinen 12kbps bitrate ei auttanut asiaa. Minun ei onneksi tarvinnut vaatia oikeuksiani, vaan prosessi oli varsin sujuva. Siinä kuitenkin meni puoli tuntia aikaa. Ymmärrän, miksi ihmiset maksavat vastaavassa tilanteessa höpöhöpölentovarauksista 13€ vaikkeivat saa rahojaan takaisin. Silloin ei ainakaan tarvitse kuunnella kahtakymmentä minuuttia malesialaista hissimusiikkia. Puhelu ei onneksi maksanut mitään: varmistin, että soitan omasta Thaimaan numerostani asiakaspalvelun Thaimaan numeroon.
Kävelin ympäri puistoa ja kuvasin eläimiä. Näin kolmetoista juovavaraania. Otin kaikista kuvan ja lähetin opettajalleni. Myös pieniä mustia kissoja oli paljon. Vähän niin kuin se musta kissa elokuvassa Kiki’s Delivery Service.
Lähdin takaisin kotiin MRT:n avulla. On jotenkin hauskaa, että minun ei tarvitse enää käyttää BTS:ää matkustaakseni asunnolleni kuten olen aina ennen tehnyt. Asemalla minut sai kiinni muutama rahaa keräävä vapaaehtoistyöntekijä. He edustivat paikallista avustusorganisaatiota joka keräsi rahaa vammautuneille lapsille. He olivat aseman maksuporttien sisäpuolella varsin näkyvällä paikalla, eli arvelin heidän olevan oikealla asialla. MRT-asemilla pyörii niin paljon pamppumiehiä, etteivät he takuulla olisi päässeet sinne ilman lupaa. Minulta pyydettiin kertalahjoitusta ja esitettiin, mitä rahalla voisi ostaa: 2000 bahtilla saisi esimerkiksi 100 kiloa riisiä. Kuultuani mistä olin kotoisin, kerääjä sanoi “Jari Litmanen”. Päätin lahjoittaa 500 bahtia eli 13€. Ehkä sillä saadaan jotain hyvää aikaan. Kiitokseksi he antoivat minulle tämän jälkeen T-paidan. Suomessa tuohon hintaan ei olisi saanut varmaan edes sitä paitaa.
Kotona menin salille ja katsoin neljännen jakson The Expansesta. Sitä ennen olin laittanut saunan päälle. Salilta poistuessani menin saunomaan, mutta sauna ei ollut 45 minuutin lämmityksestä huolimatta erityisen lämmin. Ongelma oli nähdäkseni katon liian suuri korkeus (tai lauteiden mataluus). Huone oli varsin suuri ja pääni yläpuolella oli varmaan puoli metriä ilmaa, jonne löylyt nousivat. Löylyt siis lämmittivät lähinnä tyhjää tilaa. Kiuaskivet olivat myös liian pientä silppua varatakseen kunnolla lämpöä, eivätkä löylyt siksi olleet kovin voimakkaat. Sellainen lämmin lehmän hönkäys. Minun pitäisi tehdä tästä saunan irvikuvasta valitus. Omilla toimillani voisin saada siitä toimivan parhaiten sillä tavalla, että hankin ylimääräisen jakkaran, jonka laitan ylälauteelle. Näin saisin löylyt, joilla on vaikutusta.