Menin puolenpäivän jälkeen kielikoululle. Oli taas lähes Loi Krathongin aika ja koululla opetettaisiin tekemään krathong, sellainen pieni kynttilä- ja suitsukevene jollainen Thaimaassa on tapana laskea vesistöihin tämän juhlan aikana. Varsinainen juhla on vasta maanantaina.
Koululla oli vastaanottoaulassa kotoisasti mattoja lattialla, kukkia pesuvadeissa ja kasoissa jumalaton määrä banaaninlehtiä jotakin tarkoitusta varten. Istuuduin alas ja aloin saada opastusta krathongin valmistamisessa. Ensin piti ottaa pyörylä. Se oli jonkin kasvin osa, mutta en tiedä minkä. Pyörylän ympärille käärittiin banaaninlehti. Sitten muista banaaninlehdistä tehtiin suikaleita ja niistä taiteltiin ja leikattiin saksilla erilaisia koristeita samalla kun joku opettajista vingutti vähän säkkipilliltä kuulostavaa perinnesoitinta. Taitellut lehdet nidottiin niiteillä oikeaan muotoon ja kiinnitettiin pyörylän päälle nauloilla, jotka oli helppo painaa pehmeään pyörylään. Lopuksi pyörylän päälle laitettiin vapaavalintaisia kukkia sekä erillinen kynttilänpidikekukka. Sain vielä muovikassin krathongiani varten ja päätin lähteä CentralWorldiin.
Kävin etsimässä tallennuslaitteita ja muistikortinlukijoita. Kukaan kaupoissa ei tiennyt mistään mitään ja mitään ei voinut testata iPhonen kanssa. Tämä ei ollut kovin mieltä ylentävää. En ostanut mitään.
Mieleeni tuli kuitenkin, että minulla ei ollut mitään, millä sytyttää krathongini kynttilä. Olin jo aiemmin päättänyt hommata Primus Powerlighter III -sytyttimen itselleni, samanlaisen kuin se, joka minulla oli Suomessa. En ollut ottanut sitä mukaani, koska lentoyhtiöt tykkäävät silloin tällöin kyttyrää siitä, kun ihmiset kuskaavat räjähtäviä nesteitä koneessa. Sytkäriä on vaikea saada kokonaan tyhjäksi kun sen on kerran täyttänyt. En tiedä olisiko sillä ollut väliä, mutta en ottanut riskiä.
Päätin käydä kaupassa nimeltään Ari Outdoor Supplies lähellä Arin asemaa. Olin käynyt siellä viime reissun makuupussinmetsästyskaudella ja siellä oli muistaakseni sekä hyvää palvelua että hyvä valikoima.
Sitä ennen päätin käydä kuitenkin ottamassa kuvan MahaNakhon Towerista. Olin nimittäin eilen unohtanut kuvata pytingin itsensä. Kuvan ottaminen onnistui asemalta käsin, eikä minun tarvinnut maksaa lisämaksua BTS:stä poistumisen vuoksi.
Jatkoin siis Arin asemalle, poistuin junasta ja lähdin kävelemään kohti tuota paikallista partiovarustetta. Myymälä nökötti samassa paikassa kuin ennenkin. Kävelin suoraan Primus-hyllyn ääreen. En löytänyt etsimääni. Etsin internetistä kuvan tuotteesta ja tiedustelin myyjältä thaiksi, olisiko heillä tällaisia. Myyjä päästi tyytyväisen äännähdyksen ja ojensi minulle eräästä hyllystä juuri sellaisen sytyttimen jota etsinkin. Tiedustelin sitten, olisiko kaasua. Sytytin toimii vähän huonosti ilman sitä. Myyjä sanoi, että he tekevät kyllä täyttöjä mutta heillä ei ole kaasupulloja myynnissä. Menin kassalle, jossa varsin ystävällinen myyjä laskutti minulta sytyttimestä 790 bahtia. Tiedustelin jälleen kaasusta, ja sitten sytytintä alettiin täyttämään. Takahuoneesta ilmestyi mies kaasupullon kanssa ja meni pihalle täyttämään sytytintä laihoin tuloksin. Hän palasi takahuoneeseen kokeillen toista kaasupulloa ilmeisen paremmalla menestyksellä, sillä pian hän palasi toimiva sytytin kädessään. Täyttö ei maksanut mitään.
Liian usein saan poistua kaupoista tyhjin käsin kuin myyjä on vain töissä siellä, mutta täällä kaikki tiedettiin, kaikkea oli ja kaikki hoitui. Kerrankin joku onnistuu.
Menin kotiin syömään ja lähdin sitten Kasetsartin yliopistolle. Olimme sopineet pelaavamme tänään sulkapalloa Watin kanssa. Hän oli yrittänyt varata kenttää parista paikasta, mutta ne oli jo varattu. Yliopistolla voisi hänen mukaansa kuitenkin pelata.
Olin paikalla 18:34, neljä minuuttia myöhässä. Wat oli ollut viime kerralla sen verran myöhässä, etten pitänyt suurempaa kiirettä. Eikä siihen ollut aihettakaan: Wat oli jumiutunut johonkin ruuhkaan ja tuli paikalle kokonaisen tunnin myöhässä vuolaasti pahoitellen. Käytin väliajan etsien eläimiä ja pyydystin useita liskoja. Näin myös ainakin kolme hiirtä tai rottaa. Käärmeenruokaa. Ei ihme, että ne viihtyvät täällä.
Yritimme päästä metsänhoidollisen tiedekunnan sulkapallokentälle, mutta pikaisella tiedustelulla Wat selvitti, että se on kiinni.
Varasuunnitelmana menimme Kasetsartin päärakennuksen taakse, jossa oli suurehko laakea alue. Ei mikään sulkapallokenttä, mutta ajoi paremman puutteessa asiansa. Seuraamme liittyi myös yksi BCST:n naistyöntekijöistä. Ilmoitin hämmentyneelle Watille, että minulla oli hänen toivomansa erikoismaila ja ojensin hänelle – sähkökärpäslätkän. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.
Heiluimme sitten sulkapallomailojen kanssa puolisen tuntia. Wat kokeili myös kärpäslätkäänsä, ja siitä lähti hieno sähköinen välähdys kun sillä löi. Hän kuitenkin väsyi jo kymmenessä minuutissa, ja kysyessäni häneltä oliko hän väsynyt hän sanoi ei, vaan pikemminkin kuollut (thaiksi taai, ei pidä sekoittaa sanaan taai joka tarkoittaa etelää). Pelasin myös BCST:n leidiä vastaan, mutta ei hänkään kauaa jaksanut huitoa. Sain kuitenkin vähän liikuntaa. Vajaan puolen tunnin jälkeen aloin vihdoin sääliä heitä ja päätimme lähteä syömään. Wat manasi jälleen sitä, ettei ollut ehtinyt paikalle aiemmin.
Menimme Amonphan Marketin alueelle yliopiston viereen. Yritin lukea ravintolan ruokalistaa parhaani mukaan ja söimme paistettua riisiä. Näytin joitakin Suomessa ottamiani kuvia. Leidi oli menossa johonkin koulutukseen Qatarin Dohaan. Jossakin vaiheessa minulle alkoi tulla vähän kummallinen olo vatsan kohdille, tai pikemminkin jo aiemmin päivällä alkanut kummallinen olo vahvistui voimakkaasti. Wat maksoi ruuat ja lähetin hänelle 50 bahtia korvaukseksi.
Lähdimme sitten kotia kohti. Onneksi asun niin lähellä ja onnistuin pidättelemään kunnes pääsin pöntölle. Tilasin vielä illalla internetistä kortinlukijan sadalla bahtilla. Ehkä toimii, ehkä ei, mutta halpa se ainakin oli.