Heräsin varsin aikaisin ja pohdin salille menemistä. En mennyt, koska lihaksia kolotti edelleen edellispäivän treenien jäljiltä.
Päätin mennä etsimään otsalamppuun sopivaa paristoa ennen koulun alkua. Menin ensin Bangkok Tacticaliin, sitten Tank Storeen. Kummallakaan ei ollut kahdeksan ampeerin putkuun speksattua paristoa Nitecorelta eikä miltään muultakaan valmistajalta. Kai siinä muunkinlainen paristo toimisi, mutta Nitecore HC68 ryystää turbotilassa akkua aika kovaa tahtia. Jos purkuvirta rajoitetaan johonkin kolmeen tai viiteen ampeeriin, ei lamppu välttämättä toimi koskaan täydellä kirkkaudella. Oletan akkujen elektroniikan rajoittavan purkuvirtaa jottei akku muutu palopommiksi. Myöskään vaelluskepakoita ei ollut tarjolla.
Havaitsin sitten jossain vaiheessa, että olin kupannut kaupoissa turhan kauan ja olisin myöhässä. Kiirehdin BTS-asemalle ja sain jälleen huomata, että tämä ei ole hätäisen ihmisen kaupunki. Kävelysilloilla kulki paljon ihmisiä ja jouduin väistelemään ja tulin pussitetuksi harmillisen paljon. Pääsin tästä huolimatta asemalle ja onneksi juna tuli nopeasti. En ollut lopulta myöhässä edes kymmentä minuuttia.
Luokassa oli kolme ihmistä. Tunnin aikana opin, että he olivat opettaja jota en ollut ennen tavannut, pienikokoinen kiinalaisneiti ja venäläinen nainen, jolla oli runsaasti tatuointeja ja nenärengas. Vastustin kiusausta toivottaa kunniaa Ukrainalle. Ja Ukrainasta viis, mutta Venäjän viimeaikaiset toimet Suomen rajalla voitaisiin tulkita sodanjulistukseksi.
Venäläinen tosin oli taiteilija, ja taiteilijoilla on usein tapana kapinoida ja vastustaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Toisaalta venäläiset on niin ansiokkaasti passivoitu, että ehkä hän vain eI oLe KiiNnOsTuNuT pOliTiiKaStA kuten venäläisillä usein on tapana. Asia selvinnee kurssin aikana.
Kävimme läpi monenlaisia lauserakenteita paikkoihin menemisestä ja tulemisesta, jotka olin unohtanut jo kauan sitten. Kellonkin olin unohtanut. Sitten puhuttiin ruuanvalmistuksesta. Senkin sanaston olin unohtanut. Ehkä tämä kertauskurssi oli hyvä ajatus. Kiinalainen ei osannut kovin hyvin, venäläinen oli taitavampi.
Puhuin tauoilla vähän kiinalaisen kanssa. Hän vaikutti suorastaan pitävän minusta, heti kun opettaja teki Line-ryhmän hän lähetti minulle Linessa yksityisviestin ja kysyi, voinko auttaa jos hän ei ymmärrä jotain. Nooo mikäpäs siinä.
Opettaja oli samasta puusta veistetty kuin edellisetkin. Ihan hyvin se veti ja hyvällä huumorintajulla vielä. Opin sanan “kattila” (moo) jota ei tule sekoittaa sanaan “lääkäri” (moo).
Koulun jälkeen lähdin kotiin, otin krathongini mukaan jääkaapista jossa olin sitä säilyttänyt ja lähdin sitten Kasetsartin yliopistolle Loi Krathongia viettämään. Hetken mielijohteesta sulloin pikkureppuuni myös 900-grammaisen kannettavan Nemo Moonlite -lepotuolini.
Lähdin kävelemään BTS:lle noin kello 18. Asemalla oli tuomiopäivän ruuhka. Koko laituri oli täynnä ihmisiä, ja kaikki olivat menossa samaan suuntaan. Täällä oli normaalisti ruuhka-aikaan (eli nyt) niin paljon ihmisiä etteivät he mahtuneet juniin, ja näin juhlapäivänä ongelma oli monta kertaaluokkaa pahempi. Juna tuli, mutta kuten tavallista oli jo valmiiksi täynnä. Se kykeni ottamaan kyytiin ehkä kymmenesosan odottavista ihmisistä. Jonotin hetken, mutta kun en päässyt kahteen ensimmäiseen junaan edes tavallisia temppujani käyttämällä (valitse mahdollisimman ahdas jonotuspaikka, asemalla olevat rakennelmat kuten kaiteet ja portaikot estävät pitkien jonojen muodostumisen) ja toiselle raiteelle tuli juna, niin päätin ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin.
Nousin vastakkaiseen suuntaan menevään BTS:ään ja päätin mennä kaksi asemanväliä Saphan Khwaille. Koska ruumiini tuntuu aina välillä tekevän asioita automaattisesti aivojeni toiveista riippumatta, niin nousin jostain syystä pois jo Mo Chitin pysäkillä. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä, koska Mo Chitilläkään ei ollut suurempaa ruuhkaa ja pääsin yliopistolle menevään junaan helposti. Ohitin yhä täpötäyden Ha Yaek Lat Phraon aseman tyytyväisenä myhäillen.
Vietin sitten Loi Krathongia Kasetsartilla yhdessä muiden bangkokilaisten kanssa. Kaikkien muiden bangkokilaisten, jos ihmismäärästä pystyi jotain päättelemään. Ihmiset laskivat kukan muotoisia kynttilöitä ja krathongeja Kasetsartin päälammikkoon ja paikalle oli kyhätty tietysti tuhat kojua, joista sai ostaa ruokaa, pehmoleluja, näytönsuojuksia puhelimiin ja sen sellaista. Samanlaista kuin viime kerralla siis.
Olisin mielelläni ostanut jotain, mutta kaikkialle oli hirveä jono. Navigoin toiseen päähän lammikkoa ja löysin nurmikolta vapaan neliömetrin. Kokosin tuolini siihen ja istuin valtaistuimellani tunnin verran kirjoitellen muistelmiani päivän tapahtumista.
Thaimaalainen pariskunta tuli paikalle, ja yritti sytyttää krathonginsa kynttilää huonolla menestyksellä. Lainasin heille Primus Powerlighter III -sytytintäni. Kynttilä syttyi viimein kunnolla, mutta sammui pian sytytyksen jälkeen. Tämä selitti, miksei näkemissäni krathongeissa ollut palavia kynttilöitä: kynttilät olivat yksinkertaisesti huonoja ja sammuivat pienimmästäkin tuulenvireestä.
Istuskelin tuolissani sillä taustaoletuksella, että jossain vaiheessa ihmiset alkaisivat kyllästyä ja lähtisivät pois. Näin ei käynyt, pikemminkin päinvastoin. Saisi myös nähdä, kauanko kojuissa riittäisi ruokaa. Viimein kello 20:30 tahi niille main laitoin tuolini kasaan ja pakkasin sen reppuuni. Sitten lähdin pienelle valokuvauskävelylle. Valotusolosuhteet olivat erittäin haastavat, mutta sain pari kuvaa räpsäistyä. Sytytin krathongini kynttilän ja suitsukkeet (kynttiläni vaikutti olevan keskimääräistä parempi) ja vapautin sen lammikkoon.
Sitten ruokaa etsimään. Matelin ihmismassan mukana, kunnes löysin kojun joka myi grillattua lehmää. Ostin annoksen ja menin toiselle nurmikolle, jossa jälleen kokosin tuolini ja nautiskelin annokseni. Tämä tuoli alkaa vaikuttaa erinomaiselta ostokselta. Lehmä maistui suunnilleen samalta kuin grilliruuat Suomessa. Ei hullumpaa.
Minulle kuitenkin jäi nälkä. Päätin etsiä lisää syötävää kulkien tällä kertaa eri reittiä. Lopulta hankin erikoisen näköisiä rapeiksi käristettyjä porsaanlihan paloja, jotka osoittautuivat hyviksi. Kello oli nyt kymmenen, ja päätin lähteä kotia kohti.
Sain tänään tilaamani 100 bahtin SD-kortinlukijan. Se oli tietysti niin kiinalainen kuin olla ja voi. Kortti kirskuu ikävästi kun sen tunkee laitteeseen sisään ja tietokone tunnistaa kortin, mutta puhelin ei. Taidan luovuttaa tämän asian suhteen toistaiseksi. 256 gigatavun sisäiseen tallennustilaankin mahtuu tuotantokausi poikineen.