Tänään sää oli erinomaisen hyvä, ja päätin jälleen yrittää timelapse-videon ottamista junasta. Radaksi valikoitui tällä kertaa violetti linja, osin siksi, että sen lähellä sijaitsi edullinen kävelykeppikauppa.
Olin kuitenkin aamutoimissani niin hidas, että pääsin matkaan vasta iltapäivällä. Menin ensin MRT:n sinisellä linjalla Tao Poonin asemalle, jossa vaihdoin junaa violetille linjalle. Havaitsin heti, että violetti linja soveltuu kuvauksiin kaikista junalinjoista ehdottomasti parhaiten. Se on kaikista linjoista lyhin, ja matka toiseen päähän kestää vain puolisen tuntia. Esimerkiksi vihreällä linjalla se kestää kaksi tuntia. Lisäksi junassa on vähän ihmisiä, joka tekee kameran kiinnittämisestä ikkunaan helppoa. Tärkeimpänä attribuuttina kaikki asemalaiturit ovat radan keskellä eikä reunoilla. Kuvaamalla junan vasemmalta puolelta sain videon, jossa asemalaitureita ei näy ollenkaan. Asemalaitureissa ei olisi sinänsä vikaa, mutta niillä olevat portit estävät näkyvyyden ellei kameraa pulttaa kiinni aivan ikkunan yläosaan jossa se näyttää epäilyttävältä. Tällä linjalla näkyvyys oli täydellinen myös ikkunan alaosasta. Ainoa puute oli, että ikkunat olivat hieman likaiset, mutta se oli aina ongelmana kaikissa junissa.
Matkalla kertasin thain kieltä iPadilta. Perillä toisessa päässä katsoin videoni ja kerrankin se oli onnistunut. Ainoa vika oli, että kamera oli ollut hieman vinossa, mutta sen voisi helposti korjata digitaalisesti. Ja värilämpötila oli hiukan turhan kylmä, mutta myös sen voisi korjata digitaalisesti. Ja aurinko oli turhan matalalla, ja näkyi kamerassa suoraan. Yritys hyvä kymmenen.
Lähdin takaisinpäin. Tällä kerralla varmistin, että kamera oli suorassa. Kamera osoitti nyt suurimman osan matkasta itään tai pohjoiseen, eikä aurinko häikäissyt. Pidin videosta enemmän kuin edellisestä. Saa tosin nähdä, koska nämä ehtii editoimaan julkaisukelpoisiksi.
Olin siis jälleen Tao Poonin asemalla. Sitten lähdin taas pohjoiseen, mutta tällä kertaa matkustin vain kolmen aseman verran. Poistuin junasta ja aloin kävellä takaisinpäin. Määränpäänäni oli nyt kävelysauvoja myyvä kauppa. Se oli piilotettuna hyvin epäilyttävän näköisen talon kolmanteen kerrokseen, jonne kuljettiin kapeaa portaikkoa pitkin. Osasin lukea rakennuksen seinässä olevan firman kyltin, jossa luki thaiksi chan saam, kolmas kerros.
Paikalla oli thaimaalainen, joka kehotti ottamaan kengät pois liikkeessä. Hän puhui englantia varsin hyvin, ja esitteli minulle keppejä. Sain kuulla, että hän oli yllättynyt että löysin kaupan koska thaimaalaisillakin oli siinä vaikeuksia. He olivat kuulemma muuttaneet tänne kymmenen päivää sitten, ja olin ensimmäinen ulkomaalainen vieras.
Kaupassa oli muutakin tavaraa keppien lisäksi, kuten titaaniastioita ja ultrakevyitä telttoja, jotka käyttivät vastaavia sauvoja telttakeppeinä. Ne tosin olivat kaikki harakirimerkkisiä. Kysyin, mitä hyllyssä olevat japanilaiset kuivaruuat maksoivat. Hän sanoi, että voi antaa ilmaiseksi: ne eivät oikeastaan olleet myyntiä varten. Hän oli ollut vaeltamassa Japanissa jolalkin vuorella ja sää oli pakottanut palaamaan etuajassa. Nämä olivat ylijäämäruokia kyseiseltä reissulta. Olisin mielläni kuullut enemmänkin kiinnostavista vaelluskohteista niin Thaimaassa kuin Japanissakin, mutta sain kaverista irti lähinnä sen, että Japanissa kansallispuistoihin pitää varata vierailuaika ja Thaimaassa on pohjoisessa jokin upea vuori, joka on niin tarkasti suojeltu että siellä saa viettää vain yhden yön ja ennen sitä on käytävä pakollisessa päivän kestävässä seminaarissa alueen luonnosta. Hän itse sanoi vaeltaneensa lähinnä etelä-Thaimaassa, koska hänen vaelluskaverinsa tykkää aina käydä siellä.
Palasin keppieni kanssa kotiin. Ne olivat vain 158 gramman painoiset keppiä kohden ja valmistettu Italiassa. Ei hullumpaa. Pituuden pystyi säätämään jopa 135 senttiin asti. Varsin edullisiakin ne olivat, hintaa tuli vain murto-osa Black Diamondin 7000 bahtin hiilikuitusauvoihin verrattuna.
Kävin viemässä kepakot kotiin ja menin sitten etsimään minulle saapunutta pakettia lähimmän Lotuksen pakettiautomaatista. Minulta kesti aika kauan löytää automaatti. Etsin sitä rakennuksen sisäpuolelta, mutta se olikin pihamaalla. Nyt on tämäkin toimitustapa kokeiltu.
Tänään oli lauantai, eli kalliin ruuan tilaamispäivä. Menin Central Ladpraon Swenseniin syömään jäätelöä. En ollutkaan vielä tällä reissulla Swensenissä käynyt. Sitten menin kotiin ja tilasin vielä jälkiruuaksi pizzan.
Tutkiskelin keppejäni. Ne olivat muuten hyvät, mutta niissä vaikutti olevan sellainen ongelma, että kahva oli aika lyhyt. Korkin näköinen aine (joka oli myyjän mukaan oikeasti vaahtomuovia) ei ylettynyt aivan sauvan päähän asti. Tämä tarkoitti, että peukaloon saattaisi tulla pitkäaikaisessa käytössä hiertymiä. Tämä oli vähän harmillista, mutta toisaalta en uskonut sen vaikuttavan minuun mitenkään. Tarvitsen kepakoita vain haastavassa maastossa ja varsin lyhytaikaisesti. Kokeilin kiinnittää kepit reppuni kepakkoinkiinnittimeen, johon ne sopivatkin kuin hansikas käteen.
Puolenyön jälkeen kävin vielä treenaamassa kuntosalin vuorikiipeilysimulaattorilla katsoen samalla The Expansea hankkimaani muistikortinlukijaa hyödyntäen. Järjestelmä toimi moitteettomasti.
Edellisellä vierailulla Benchakitin puistoon hyttyset söivät jalkojani hyvin ikävästi. Puremat kutiavat edelleen, vaikka yritän parhaani mukaan hoitaa niitä thaimaalaisella apinarasvalla.