Havaitsin aamulla, että minulla on vähäistä toispuoleista kurkkukipua. Afta, kenties. Koska muita oireita ei ollut, päätin lähteä normaalisti kielikouluun. Olin myös varannut junaliput Lopburiin seuraavaksi päiväksi, ja toivoin ettei tämä mysteerisairaus vaikuttaisi siihen.
BTS-asemalle mennessä ilma tuntui vähän kylmemmältä kuin normaalisti.
Olin jo melkein perillä, kun minulle alkoi tulla huono olo. Oksetti ja päässä pyöri. Juoksin ulos junasta lähimmälle asemalla olevalle penkille.
Kun mieleni tuli takaisin varjojen mailta, havaitsin olevani yhä istumassa penkillä mutta tuntevani oloni suorastaan hirveäksi. Nyt oli täysin selvää, että niin tämän päivän kuin huomisenkin suunnitelmat voisi unohtaa.
Ilmoitin opettajalle sairastumisestani ja pohdin, miten menetellä. Päätin lähteä kotiin lepäämään, mutta miten tämän käytännössä toteuttaisin? Havaitsin nimittäin, että hädin tuskin jaksoin seistä parin minuutin ajan.
Päätin nousta junaan ja kulkea takaisin kotiin muutama asemanväli kerrallaan. Väliaikoina voisin levätä aseman penkillä hetkisen.
Onnistuin kulkemaan vain yhden asemanvälin ennen kuin pelkäsin antavani ylen. Makoilin asemien penkeillä ja pääsin tällä tavalla matkustamalla Ratchathewille asti. Jokainen matka oli kuitenkin vaikeampi kuin edellinen. Ratchathewilla minut äkkäsi vartija, joka totesi, ettei penkeillä saa maata ja kysyi olenko kunnossa. En ollut. Vartija alkoi heti puhua radiopuhelimeensa, ja pian paikalle tuli kaksi aseman työntekijää lääkelaukun, viuhkan, hajusuolan ja virvoitusjuomien kanssa. Tunsin oloni jokseenkin kohtuulliseksi kun sain istua. Olin kiitollinen huolenpidosta, joskaan en tiennyt oliko siitä mitään apua.
Minut päästettiin aseman vessaan ja sain sitten tutustua myös pieneen sairashuoneeseen. Siellä sain mennä pitkäkseni ja lepäsin tunnin verran. Tämän jälkeen päätin jälleen yrittää lähteä kotiin.
Vartija saattoi minut junaan. Kävi kuitenkin kuten edellisilläkin kerroilla. Poistuin junasta heti seuraavalla pysäkillä Phaya Thailla jälleen peläten antavani ylen ja huomasin olevani nelinkontin lattialla. Muutama ihminen kohdisti minuun kysyviä katseita, mutta kukaan ei sanonut mitään. Käännyin istualleni ja havaitsin vointini olevan taas kohtuullinen.
Tässä vaiheessa jokin pieni ääni päässäni kysyi, että mitä tekisin jos joku ystäväni kertoisi samanlaisista oireista. Sanoisitko, että ei tässä mitään vai käskisitkö mennä lääkäriin koska perusflunssa ei saa ihmistä niin heikoksi, ettei hän pysy jaloillaan. Come to your senses, Anakin! Oli selvää, etten pystynyt menemään BTS:llä kotiin. Sitä oli nyt yritetty riittävän monta kertaa. Katsoin matkavakuutukseni järjestäjältä lähimmän sairaalan jossa pitäisi olla pätevää henkilökuntaa. Havaitsin ilokseni, että sellainen oli vain puolentoista kilometrin päässä.
Lyllersin varovasti ulos asemalta ja otin taksin, jota ajoi niin voimakkaalla aksentilla puhuva mies että keskus-thai ei tainnut olla hänen äidinkielensä. Hän kuitenkin ymmärsi minne olen menossa, ja ruuhkasta huolimatta pääsin sairaalaan varsin rivakasti.
Menin puhumaan ensimmäiselle näkemälleni hoitajalle. Mai sabai, sanoin. Hän vei minut toiseen päähän rakennusta puhumaan vastaanottovirkailijalle. Virkailija pyysi minua selittämään, mikä on hätänä ja lisäksi halusi nähdä passin ja vakuutuskortin. Passi minulla on aina mukanani, ja vakuutuskortti oli puhelimessani. Selitin oireeni miten parhaiten kykenin.
Minulle sanottiin, että voin maksaa kulut itse ja hakea korvauksia myöhemmin tai soittaa vakuutusyhtiöön niin, että he maksaisivat kulut suoraan. Jälkimmäisesssä vaihtoehdossa kestäisi kuitenkin kauemmin. Kysyin, kuinka suuri lasku olisi. Minulle sanottiin lääkärin tapaamisen maksavan 500-1000 bahtia, mutta se ei sisältäisi lääkkeitä. Summa ei ollut kovin suuri. Päätin maksaa kulut itse ja karhuta korvaukset myöhemmin. OP:n matkahätäapunumeroon Suomeen soittaminen maksaisi jo varmaan itsessään enemmän kuin mitä lääkärin korvaus olisi. Eiköhän tästäkin saada riita aikaan, mutta vaikka kustannukset jäisivät kokonaan omalle kontolle niin ei siinä kovin suurta vahinkoa tapahtuisi.
Sain vastaanotosta papereita ja menin takaisin paikkaan, jossa olin alunperin tullut sisään. Paperit kelpasivat ja hoitaja istutti minut tuoliin. Hän mittasi verenpaineen ja kuumeen. Lämpöä oli lähes 39 astetta. Ei ihme, että voimat olivat vähissä. Odottelin sitten lääkärin tapaamista penkillä maaten ehkä kymmenisen minuuttia.
Nuori mieslääkäri kuunteli tarkkaavaisena ja nyökytteli säännöllisin väliajoin, kun selitin oireet ja päivän tapahtumat thaiksi. Hän katsoi sitten kurkkuuni ja totesi, että tämä on selvä homma. Kurkkukulkusesi ovat sen näköiset, että sinulla on nielurisatulehdus ja korkea kuume johtuu siitä. Hän määrää viikoksi antibiootteja ja kuuri täytyy syödä loppuun, vältä fyysistä rasitusta ja jos oireet eivät helpota parissa päivässä niin tule takaisin tänne. Olin varsin helpottunut ja tyytyväinen saamaani palveluun. Minulla, kuten myös eräillä ystävilläni on kokemusta kaikenlaisista kummallisista sairauksista joille etsitään diagnoosia vielä useamman vuoden jälkeen. Nyt kyseessä oli kuitenkin helposti antibiooteilla hoidettava tauti.
Menin taas odotustilaan odottamaan ja minulle tuotiin erinäisiä papereita. Sitten minut saatettiin taas toiselle puolelle rakennusta. Maksoin laskun. Se oli 1296 bahtia ja havaitsin lääkkeiden sisältyvän siihen. Sain nimittäin lääkkeet seuraavalta luukulta ilman lisämaksua. Parasetamolia, pahoinvointilääkettä, kurkkutabletteja ja antibiootteja. Kuten isäni sanoisi, vain kastike puuttuu.
Söin heti antibioottitabletin ja lähdin taksilla kotiin. Ruuhka oli hirveä ja matkassa meni varmaan tunti. BTS olisi kulkenut sen vartissa.
Olin kotona kuuden maissa. En ollut syönyt mitään koko päivänä, mutta ei ollut kummemmin nälkäkään. Juominenkin oli jäänyt vähemmälle. Nukuin yön lyhyissä jaksoissa nesteyttäen itseäni väliaikoina.