Elikkä siis, kello viiden jälkeen tilasin Grabin ja lähdin Watin osoittamaan paikkaan. Olin tilannut Grabin jo valmiiksi, mutta tyyppi oli pysäkillä ilmeisesti jo 4:42 ja lähti tiehensä etuajassa.
Tapasin Watin siis bussipysäkillä Vibhavadi - Rangsit -tiellä. Oli vielä pimeää ja pölyä sekä melua oli melkoisesti. Odottelimme jonkin aikaa kunnes paikalle tuli minibussi, jolla lähdimme pohjoiseen.
Minibussi oli kylmä, mutta olin varautunut siihen koska Wat oli varoittanut siitä etukäteen. Se oli myös suhteellisen mukava minibussiksi, ja sain jopa nukuttua siellä jonkin verran. Muut matkustajat (seitsemän kappaletta) olivat kaikki lintuharrastajia ja matkan organisoi BCST. Olin porukan vanhin.
Pysähdyimme parilla huoltoasemalla ostamassa aamiaista ja käymällä vessassa, mutta en ollut kovin nälkäinen.
Ensimmäinen varsinainen pysäkki koitti kello 11 Takin provinssissa lähillä Sukothain rajaa. Siellä oli pelkästään autiota metsätietä ja lehmiä sekä lisäksi jokin tylsän näköinen lintu, joka oli kuitenkin harvinainen. Siksi kaikki (paitsi kalpeanaama) kiikaroivat sitä innokkaasti. Miljöö viehätti minua. Tänne kun pääsisi moottoripyörän kanssa. Ja miksei pääsisi, tämähän on täysin toteutettavissa oleva suunnitelma. Voisin ajella ympäri kesäistä maaseutua päiväkausia.
Jatkoimme matkaa. Siirryin toiselle istuimelle, ja siellä pystyin nojaamaan vielä enemmän taaksepäin ja onnistuin nukkumaan lisää.
Kello 16 olimme saapuneet Chiang Main provinssiin. Menimme jollekin peltotielle, ja kaikki kiikaroivat taas lintuja ja kuvasivat niitä kameroillaan. Wat näytti minulle koreanvärisen vihreän yksilön, jolla oli punainen pää. Tässä näennäisesti tavalliselta peltoaukealta näyttävässä paikassa ramppasi muitakin ihmisiä samalla asialla. Sitten näin kaukaisuudessa jonkin eläimen ylittävän tien. Wat kysyi, että minkä näit. Sanoin, että kissa. Ei, vaan saukko. Ei, näätä. Jokin sellainen. Mysteeriin saatiin ratkaisu, kun eläin ilmaantui uudelleen tielle Watin kaukoputken kantaman päähän. Se oli jonkinlainen mangusti. Enpäs ole ennen nähnyt mangustia luonnossa.
Matka jatkui ja pimeän jo laskeuduttua saavuimme Doi Inthanonin kansallispuistoon. Siellä veimme rojumme rähjäisen oloiseen guesthouseen ja lähdimme sitten ulos katsomaan eläimiä. Meillä oli ilmeisesti oikein opaskin, ja hän vei meidät pick-upilla jollekin säkkipimeälle luontopolulle. Räpsimme monta tuntia kuvia kaikista vastaan tulleista hänähäkeistä, käärmeistä, sammakoista ja eräästä hyvin hämmentyneestä gekkoliskosta. Salamavalot välkkyivät kuin muotinäytöksessä. Wat oli varastoinut käärmekeppini auton istuimen alle ja unihtanut sen sinne: emme saaneet enää ovia auki. Olin kuitenkin ottanut onneksi mukaan toisen uusista vaellussauvoistani, ja se osoittautui kullanarvoiseksi käärmeiden sörkkimisessä (sörkkimisen hoiti koulutettu biologi jne).
