Koska viisumini oli vanhentumassa, on minun poistuttava maasta parin päivän sisällä. Eli siis: terrrvetuloa matkalle Ranskan Indokiinaan! Suuntaamme ensin Udon Thaniin. Se sijaitsee Thaimaan koillisosassa Iisaanin alueella. Alueella asuvat iisaanilaiset jotka puhuvat useimmiten äidinkielenään iisaania, joka on laosin kielen murre.
Päivällä pakkasin tavarat kasaan ja kävin sitten CentralWorldissa. Siellä oli vielä vähän aikaa pyörimässä Studio Ghibli -näyttely. Ei se kuitenkaan hirveän ihmeellinen ollut. Onneksi näyttely oli pyörinyt niin kauan, ettei tungosta ollut kovin paljon.
Palasin kotiin ja pakkasin lisää. Tällä kertaa hommaa helpottaa se, että minun ei tarvitse ottaa mukaan talvikenkiä tai muita talvivaatteita toisin kuin viime vuonna Japaniin mennessä.
Olin yrittänyt ostaa junalippua Udon Thaniin, mutta ne oli kaikki myyty loppuun. Lentolipun hinta oli ainakin kolminkertainen normaaliin nähden uuden vuoden takia. Minulla oli siis vain yksi vaihtoehto: bussilippu. Bussi lähtisi Mo Chitin linja-autoasemalta kello 20 ja olisi perillä Udon Thanissa kello 5:21.
En ollut koskaan ennen käynyt Mo Chitin asemalla. Asemalle pääseminen tuotti vaikeuksia, koska päätin kävellä sinne. Tiet eivät kuitenkaan olleet laisinkaan kävelyyn soveltuvia, eikä aseman lähellä ollut rautatieasemaa, BTS-asemaa, metroasemaa tai mitään muutakaan järkevää vaihtomahdollisuutta muuhun julkiseen liikenteeseen.
Pääsin kuitenkin lopulta perille. Asema oli melkoinen rytökärpänpesä. Siellä oli valtava määrä ihmisiä istumassa tuoleilla, penkeillä ja lattioilla. Busseja tuli ja meni katkeamattomana virtana.
Paikassa oli satoja lipunmyyntikojuja. Minulla oli lippuvaraus, mutta ei lippua ja siksi minun piti mennä jollekin kojulle hankkimaan lippu. En vain tiennyt, mille kojulle.
Lopulta päätin kysyä asiasta infopisteeltä. Työntekijä viittoi epämääräisesti selkäni taakse. Menin siis siihen suuntaan, ja ilmaisin asiani löytämälleni työntekijälle. Tämä neuvoi minut välittömästi oikeaan paikkaan, ja toinen vartija saattoi minut suoraan oikealle luukulle, jossa nuudeleita syövä nainen tulosti minulle lipun. Mainiota.
Sitten vain odottelin. Kävin vessassa (miesten vessaan ei ollut jonoa ollenkaan kiitos anatomiamme) ja kävin silloin tällöin tarkistamassa, onko bussi saapunut. Viimein se saapuikin. Bussissa oli vesi- ja leipätarjoilu sekä firman tarjoama viltti. Lähdimme kohti pohjoista noin vartin aikataulusta myöhässä. Otimme kyytiin lisää matkustajia kaksi kertaa. Liikenneruuhka oli hirveä, ja matelimme pitkiä aikoja kolmekymmentä kilometriä tunnissa.
Rehellisesti sanottuna olisin mieluiten vain pysynyt kotona. Alan olla liian vanha tämmöiseen reissaamiseen, tai sitten olen vain tehnyt viime aikoina liian paljon. Olen halunnut välttää liiallisen toimettomuuden aiheuttamia negatiivisia tunteita, mutta valitettavasti olen tainnut mennä tässä toiseen ääripäähän. Viikon-parin toimettomuus tekisi hyvää.