Bussi mateli valtateitä pitkin etanan vauhdilla, enkä saanut juurikaan nukutuksi. Tämä oli hyvin harmillista.
Puolen yön tienoilla pysähdyimme minulle tuntemattomasta syystä tien pientareelle. Kukaan ei vaivautunut selittämään minulle syytä. Bussi seisoi paikoillaan tyhjäkäynnillä ainakin tunnin. Sitten ajoimme vähän matkaa eteenpäin ja käännyimme jollekin alaspäin viettävälle pikkutielle. Yritimme sitten peruuttaa pois sieltä huonolla menestyksellä. Kuski otti vauhtia ja yritti uudestaan peruttaa päätielle. Takaa tulevat autot tööttäilivät ärhäkästi. Sitten ajoimme vähän matkaa eteenpäin ja pysähdyimme taas pientareelle. Pysähdys kesti lähes aamuviiteen asti, eli seisoimme lähes viisi tuntia tien sivussa minulle tuntemattomasta syystä. Kenties kyseessä oli jokin vika, ja meidän piti odottaa, että se saatiin korjatuksi.
Lopputulemana olimme ajaneet matkasta ehkä neljänneksen siinä kohdassa, kun meidän olisi pitänyt olla jo perillä. Auto oli pientareella muutaman asteen kallellaan vasemmalle, joka teki istuimella oleskelusta pitkällä aikavälillä epämukavaa.
Ruuhka jatkoi koko yön ja matelimme etanan vauhdilla eteenpäin. Yksi vessataukokin mahtui matkalle mukaan. Sain vihdoin aamupäivällä unen päästä kiinni. Muutoin käytin aikaa lukien kirjaa, kuunnellen äänikirjaa ja syöden rullakebabia, jonka olin ostanut evääksi.
Saavuimme lopulta Udon Thaniin eeppiset kahdeksan tuntia aikataulusta jäljessä. Olin viettänyt bussissa karkeasti arvioiden kahdeksantoista tuntia, joka taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. Älä siis vaikeroi vaivojasi, jos VR on 20 minuuttia aikataulusta jäljessä. Sinulla on silloin asiat hyvin.
Olin onneksi nukkunut bussissa riittävästi, jotta kykenin välttämään sellaisen silmien lupsuntaa aiheuttavan väsymyksen, joka saa ihmisen nukahtamaan istualleen. Olin nyt siis Udon Thanissa. Päätin mennä heti rautatieasemalle (kymmenen minuutin kävely) ja ostaa junalipun pohjoiseen Nong Khaihin. Internetistä sitä ei voinut ostaa, en tiennyt miksi eivätkä tienneet thaimaalaiset ystävänikään. Menin puhumaan virkailijan kanssa, mutta hän ei myynyt lippua. Puhuin englantia, koska thaimaalaisilla on paha tapa puhua turhan nopeasti jos alan heti itse puhumaan thaita. Täällä päin saattavat alkaa jopa puhumaan iisaania, ja siitä ei sitten ymmärrä senkään vertaa. Ymmärsin, että se ei ollut vielä myynnissä. Päätin tulla paikalle uudestaan myöhemmin.
Udon Thanissa ei ole tietääkseni ollut hirveästi nähtävyyksiä. Oikeastaan siellä oli vain yksi, mistä olin kiinnostunut: kaupungin puisto. Rautatieaseman ulkopuolella oli tuk-tuk-kuski joka vei minut sinne kahdeksallakymmenellä bahtilla. Tämä ei ollut sellainen kolmipyöräinen auto kuin Bangkokissa tai Ayutthayassa vaan perinteinen moottoripyörä, johon oli lisätty lava ja lavalle penkit.
Matka oli halvempi kuin Grabilla, ja se oli tärkeintä.
Kävelin puistossa. Näin puluja, perhosia ja hauskoja kermanvalkoisia oravia.
Puistossa vierähti tunnin verran. Yritin siellä ollessani taas tilata junalippua. Nyt koko junamatkaa ei näkynyt internet-lipunmyyntipalvelussa laisinkaan.
Jatkoin matkaa. Päätin käydä Swensenillä syömässä jäätelöä. Rautatieaseman lähellä oli Central Udon -tavaratalo. Missä Central, siellä Swensen’s. Löysin toisen tuk-tukin, ja puhuin kuljettajan ajamaan minut Swensenille toisella kahdeksallakymmenellä bahtilla.
Kuski vei minut oikeaan paikkaan ja tilasin Swensenissä jäätelöä. Sen syötyäni kävelin takaisin rautatieasemalle ja onnistuin vihdoin ja viimein ostamaan lipun junaan. Tällä kertaa tilasin sen thaiksi. Kolmosluokan lipulle tuli hintaa tuli 11 bahtia.Kirjoitin rautatieasemalla päivän tapahtumista.
Juna tuli Bangkokista ja oli lopulta tunnin myöhässä saapuen paikalle noin kello 18. Verrattuna päivän bussimatkaan se oli siis lähes täysin aikataulussa. Nousin junaan ja matkustin puolen tunnin ajan pohjoiseen kunnes saavuin Nong Khain rajakaupunkiin. Matka oli sinänsä mielenkiintoinen, ettei minulla ollut merkittyä paikkaa ollenkaan vain sain istua minne halusin.
Olin varannut Nong Khaista hotellin kahdellekymmenelläkahdella eurolla aiemmin päivällä. Hotelli oli hyvin lähellä rautatieasemaa, kävelin sinne kymmenessä minuutissa. Paikka oli oikeastaan varsin hulppean oloinen puutarhoineen ja uima-altaineen.
Söin hotellin ravintolassa paistettua kanaa limettikastikkeessa. Annos oli laadultaan kohtuullinen.
Udon Thanin lähellä on itse asiassa toinenkin kiinnostava nähtävyys: punaisten lootusten täyttämä järvi. Se sijaitsi kuitenkin 40 kilometriä kaupungin keskustasta kaakkoon, enkä jaksanut mennä sinne. Sitä varten olisi ollut sitä paitsi suositeltavaa herätä neljältä aamulla. Tiedätte, mitä mieltä olen heräämisestä neljältä aamulla. Innostukseni olikin siis suuri, kun löysin kartalta täältä Nong Khain läheltä paikan nimeltään “Wat Bua Daeng”. Koska olen kielimiehiä, tiesin heti tämän olevan translitteraatio sanasta วัดบัวแดง eli Punaisten Lootusten Temppeli. Siellä vaikutti olevan vastaava lootusjärvi. Illalla kuitenkin luin viimeisimpiä Google-arvioita paikasta, ja minulle selvisi, että järveä ruopataan parhaillaan eikä siellä ole mitään nähtävää. Se siitä sitten. Noh, saisin ainakin nukuttua riittävästi kun ei tarvitse sinne aamulla lähteä.