Aamulla saatoin blogin viimein ajan tasalle. Valmista tuli puolenpäivän aikoihin. Löysin myös Grabin kaltaisen ohjelman liikkumiseen (nimeltään Loca, tarkoittaa espanjaksi hullua) ja totesin Foodpandan toimivan Vientianessa.
Yritin mennä eiliseen ravintolaan aamupalalle. Se näytti kuitenkin suljetulta.
Päätin mennä tutkimaan kaupungin puistoa kun en parempaakaan keksinyt. Lähellä puistoa olisi varmasti jokin ravintola, josta löytää ruokaa.
Tilasin Localla taksin puistoon. Paikalle tuli kiinalainen sähköauto. Toveri taksikuski ei sanonut matkan aikana sanaakaan. En tuntenut taaskaan oloani erityisen tervetulleeksi maahan.
Puisto oli lähellä jokea. Katselin ympärilleni löytääkseni ravintolan. Sellaisia ei ollut.
Huomioni kiinnitti tie, joka kulki puiston ja joen välissä. Ylitin tien, ja päädyin jonkinlaiselle karnevaalialueelle, jossa oli selkästi paikat monille katukojuille. Se oli kuitenkin täysi aavekaupunki. Paikkahan on melkein yhtä autio kuin Turku juhannuksena. Alkoi hiljakseen tuntua siltä, että Vientianessa ei oikeastaan asu ketään natiivia. Heti kun tulee pieni juhlapyhä, kaikki lähtevät maalle ja kaupunki tyhjenee.
Jatkoin kävelyä joen vartta pitkin. Näin alaspäin joelle johtavan hiekkatien, tai oikeastaan se oli kuivunutta mutaa. Sillä oli selkeästi ajettu joillakin kulkuneuvoilla.
Päätin kulkea tietä pitkin joen rannalle. Havaitsin pian käveleväni kuivuneella joenpohjalla. Aivan, nyt oli tietysti kuiva kausi ja vedenpinta oli matalalla. Alueelle oli kasvanut pitkää heinikkoa ja muita kasveja.
Rannalla näin hämmästyksekseni useita pieniä veneitä, kalastajia ja lapsia uimassa. Alueen pinnanmuodot olivat sellaiset, että rantaviivaa ei ollut mahdollista nähdä tieltä käsin, vaikka tie olikin huomattavan korkealla rantaviivaan nähden. Havaitsin maan pinnan olevan monin paikoin pölyksi jauhautunutta kuivaa mutaa, ja sandaalini tulivat hyvin pölyisiksi. Totesin, että sille ei voinut mitään.
Aamulla olin havainnut niskani olevan melko punainen. Pitkähihainen säteilyntorjuntapaitani oli suojannut kehoani hyvin niskaa lukuunottamatta. Aurinko porotti taivaalta armottomasti, ja pohdin, millä peittää niskani. Aurinkovoidetta olisi pitänyt olla, mutta eipä ollut enkä tiennyt mistä ostaa. Kaikki paikat olivat joka tapauksessa kiinni. Lopulta keksin, että minullahan on musta sateenvarjo mukanani. Kävelin siis loppupäivän ympäriinsä sateenvarjon kanssa.
Olin siis nyt käytännössä joenpohjan mudasta koostuvalla saarella. Päätin kävellä pohjoiseen päin seuraten pitkään heinikkoon tehtyä tietä. Se koostui välillä pölystä, mutta välillä myös vaaleasta hienosta hiekasta aivan kuin parhaimmillakin uimarannoilla.
Aloin ennen pitkää tuntea oloni epämukavaksi. Minulla oli kuuma, vaikka lämpöä oli vain kolmekymmentä astetta ja olin varjossa. Bangkokissa vastaavat olosuhteet eivät olleet saaneet minua tuntemaan samoin. Tämä oli huolestuttavaa.
Löysin heinikon keskeltä polun, joka johti hienon hiekan peittämälle rannalle. Siellä ei ollut ketään muuta. Suhtauduin joessa uimiseen varsin epäluuloisesti, mutta kahlaaminen tuskin olisi kovin vaarallista. Jaloissani ei ollut haavoja ja ei ole olemassa montaakaan kemikaalia tai eläintä, jotka voivat päästä terveen ihmisihon läpi. Krokotiilejakaan tuskin oli paikalla kovin paljon lähistöllä uivista lapsista päätellen. Astuin siis jokeen. Vesi oli melko kirkasta ja mukavan viileää. Pohdin seuraavaa siirtoani.
Arvelin, että epämukava olo johtui suolan puutteesta. Vettä minulla oli mukanani ja olin sitä juonutkin, joten siitä tuskin oli kyse. Minun pitäisi ehdottomasti löytää jotain ruokaa. Mutta mistä?
Internet-yhteyteni toimi jälleen luokattoman hitaasti. Sain kuitenkin kartat ladattua ja kävelin takaisin rantatielle kulkien välillä pitkien heinikoiden läpi. Heinät raapivat ikävästi sääriä, mutta eivät nähdäkseni aiheuttaneet vahinkoa.
Rantatiellä yritin tilata taksia Localla kauppakeskukseen epäonnistuneesti. En tiedä, johtuiko tämä taksien puutteesta vai hitaasta internetistä. Manasin hitautta jälleen mielessäni ja otin asialistelleni hankkia toisen liittymän. Kun taksia ei kuulunut, päätin kävellä itse lähimmän ruokakaupan suuntaan jonka kartoista löysin (en toki tiennyt, oliko kauppa auki).
Kävelin epähuomiossa kaupan ohi, mutta päädyin jonkinlaiselle pääkadulle, jonka varrella oli muita kauppoja ja ravintoloita. Huomioni kiinnitti mini Big C -kauppa. Big C on Thaimaassa varsin laajalle levinnyt kauppaketju. Menin sisään ja tutkin valikoimaa. Paikka oli käytännössä 7-Eleven. Olin ainoa asiakas. Myyjätär leikki pienen lapsensa kanssa kassakoneiden lähellä.
Valikoin hyllyistä pienen Pringles-purkin koska siinä oli suolaa, pullollisen päärynämehua koska siinä oli sokeria ja jäätelön koska se oli hyvää. On kiintoisaa, miten muutamat perusilmaisut poikkevat laon ja thain kielissä. Täällä ei sanota sawatdii vaan sabaidii. Ei sanota khop khun vaan khop džai. Ei sanota mak vaan laai. Mitä mielenkiintoisinta.
Söin jäätelön ja vähän perunalastuja ja tunsin oloni heti paremmaksi. Harmillisesti kaupan edessä ei ollut roskista, ja jouduin ottamaan jäätelopaperit mukaani.
Päätin mennä kaupan vieressä olevaan japanilaiseen ravintolaan. Ravintolalla oli ominaisuus, jota tuossa tilanteessa arvostin suuresti: se oli auki.
Olin ainoa asiakas. Iloisen oloinen myyjätär myi minulle kulhollisen rameneita vajaalla neljällä eurolla, ja siemailin suolaista lientä tyytyväisenä.
Tässä maassa tuntuu olevan meneillään jonkinlainen sota muovia vastaan. En saanut jääveden mukana pilliä, eikä Pringles-purkissakaan ollut sellaista läpinäkyvää muovikantta, vaan pelkkä folio.
Tilasin taksin hotellille. Paikalle tuli taas kiinalainen sähköauto, joka vei minut oikeaan paikkaan. Kuski oli vähän puheliaampi ja kyseli kohteliaasti, haluanko muuttaa ilmastoinnin asetuksia. Kello ei ollut vielä kovin paljon, mutta olin tehnyt tänään tarpeeksi. En halua, että matkailustani tulee suorittamista. Ei ole kivaa, jos kaikki päivät ovat täpötäynnä ohjelmaa. Joen ranta oli ollut varsin mielenkiintoinen paikka. Siellä olisi varmasti myös kiintoisia eläimiä. Lähetin Watille kuvan muutamista näkemistäni linnuista.
Katsoin elokuvan, koodasin vähän ja tilasin itselleni ruokaa intialaisesta ravintolasta Foodopandalla. Samalla ostin itselleni thai-operaattoriltani eli AIS:ltä roaming-paketin Laosiin. 93 bahtia, dataa 2 gigatavua. Ei se paljon ole, mutta hinta oli niin halpa että sitä kannatti minusta kokeilla. Pikatestaus paljasti tämän liittyvän olevan huomattavasti parempi kuin Airalosta ostamani eSim.
Kun ruoka tuli, havaitsin että minulla oli ongelma. Minulla ei nimittäin ollut lusikkaa, haarukkaa tai muitakaan ruokailuvälineitä. Huoneessa syöminen oli kaiketi kielletty, joten en kehdannut mennä pyytämään lusikkaa hotellista. Jos minulla olisi ollut veitsi, olisin voinut tehdä vaikka syömäpuikot, mutta olin jättänyt kaikki veitseni kotiin koska aikomuksenani oli matkustaa tällä matkalla lentokoneella.
Katsoin lompakkooni, jos sieltä löytyisi jokin työkalu. Siellä oli metallinen kryptopörssin luottokortti. Leikkasin luottokortin avulla Pringles-purkista palasen, jota käytin lusikkana. Viimein kryptovaluutoista on jotain hyötyä.
Katsoin toisen elokuvan ja lähdin sitten kohti riemukaarta. Väsytti hieman ja halusin jäädä nukkumaan, mutta uteliaisuus vei voiton.
Riemukaari oli lähellä, mutta paikalla oli hirveä ruuhka. Jalkakäytävät oli pysäköity täyteen autoja, jotka oli pakko ohittaa kadun puolelta ja siellä oli valtavasti autoja ja mopoja menossa samaan suuntaan. Tie oli niin tukossa, ettei kulkuneuvojen välistä päässyt läpi edes kävellen. Lopulta kuitenkin pääsin perille, ja havaitsin tyytyväisenä ettei kulkuneuvoja päästetty riemukaaren lähelle. Paikalla oli paljon ihmisiä, mutta ei niin paljon, että siellä olisi ollut ahdasta. Bangkokissa vastaavat tapahtumat ovat niin täynnä ihmisiä, ettei siellä pysty eväänsä liikauttamaan. Lisäksi näkymä kaikkiin suuntiin oli varsin hyvä enkä ollut missään ahtaiden talojen välissä kuten viime vuonna.
Kävelin ympäriinsä, kunnes aika koitti. Paikalla oli järjestetty jotakin ohjelmaa kuten arvonta ja lavalla oli muutama juontaja selittämässä tilannetta laoksi ja englanniksi. Ruuduilla näytettiin, kun toveri presidentti piti uudenvuodenpuheen. Sitten alkoi laskenta, ja sen päättyessä seurasi viiden minuutin ilotulitus.
Tämä oli varsin hauska tapahtuma. Bangkokissa ihmismäärä tuntuu olevan niin suuri, että se tekee vastaavista tilaisuuksista vähemmän miellyttäviä. Mieleeni tosin juolahti, että jos olen vielä joskus uutenavuotena Bangkokissa niin voisin mennä katsomaan ilotulitusta kuningas Taksinin sillalle. Sieltä luulisi olevan hyvä näkymä joelle ja Iconsiamiin (joka tietysti järjestää oman ilotulituksensa) ja harva tietänee, että kyseisellä sillalla ylipäätään voi kävellä. On mahdollista, että siellä saisi olla suhteellisen rauhassa.
Alan hiljakseen tulla toimeen tämän kaupungin kanssa.