Aamulla vein pyykit pestäväksi hotellin vastaanottoon ja lähdin sitten pienelle kierrokselle. Näin kartalla pienen järven hieman keskustasta pohjoiseen. Päätin lähteä katsomaan sitä. Tilasin taksin järven vieressä olevaan paikkaan nimeltään Nongtha Central Park.
Kiinalainen sähköauto vei minut perille. Siellä oli jonkinlainen vesialue, jota ympäröivät leveät kadut. Kävelin portista kadulle. Portin vieressä oli vartijan koppi, mutta se oli tyhjä. Jatkoin eteenpäin, mutta sitten kadulla olevat koirat alkoivat räksyttää ikävästi. Tämä oletettavasti herätti kopissa olettavasti nukkuneen vartijan, joka viittoi minulle, ettei alueelle saanut mennä. Poistuin siis paikalta. Tämä ei tainnutkaan olla mikään oikea puisto, vaan asuinalue jota kutsuttiin nimellä “puisto”.
Päätin ohittaa tämän asuinalueen ja kävellä pohjoisemmaksi järven rantaan. Matkaa ei ollut paljon. Kävelyreissu oli kuitenkin helpommin suunniteltu kuin tehty.
Jalkakäytävää oli jälleen käytetty ajoittain parkkipaikkana ja jouduin kävelemään ajoradalla. Kävelin laolaisen kudontamuseon ohi, mutta se ei minua suuremmin kiinnostanut.
Seurasin Google Mapsia järvelle. Tie kuitenkin loppui yllättäen kesken: sinne oli rakennettu paksuista oksista kulkueste. Kulkuesteen jälkeen oli hoitamattoman näköistä nurmikenttää ja talon raunio. Rauniossa käveli lehmä kello kaulassa.
Esteen yli pystyisi kiipeämään, mutta mitä toisella puolella olisi lehmän lisäksi? Käärmekuoppia? Vihaisia laoja? Vesikauhuisia saksanpaimenkoiria? Paikalle sattui onneksi paikallinen, ja kysyin häneltä miten läheiseen järven rannalla olevaan temppeliin pääsee. Hän sanoi, että mene siitä vain ja minä menin.
Näin järven. Järven rannalla piti kulkea tie. Noh, kai sitä voi tieksikin sanoa mutta olin ennemminkin lehmälaitumella. Lehmiä oli paikalla enemmänkin kuin yksi. Jatkoin kohti temppeliä, vaikka se ei oikeastaan ollutkaan määränpääni, olin tullut vain järveä katsomaan.
Lehmälaitumella oleva “tie” loppui piikkilanka-aitaan ja käännyin takaisin.
Vastaan tuli taas muutama räksyttävä koira. Alan olla vahvasti sitä mieltä, että mokomat elukat kelpaavat korkeintaan pataan ja ruokalistalle. Sellainen varmaan järjestyy jossain täällä Aasiassa.
Minun piti käydä Thaimaan konsulaatissa kello 13:30 - 16:00 välisenä aikana passia hakemassa. En ajatellut pitää kiirettä. Minulla oli nyt kuitenkin aikaa tapettavaksi, koska järvellä oli kulunut yllättävän lyhyt aika. Päätin kävellä siihen museoon, jossa en ollut aikonut käydä. Ei minulla muutakaan tekemistä ollut.
Lippu museoon maksoi 30 000 kipiä. Oikeastaan kaikki nähtävyydet tuntuvat maksavan täällä 30 000 kipiä. Se tarkoittaa onneksi sitä, että kaikella on hyvä hinta/laatusuhde: jos pääsymaksu on 1,40€ niin vastineeksi ei tarvitse saada kovin paljon, jotta se tuntuu hyvältä diililtä.
Museossa esiteltiin silkkiperhosten kasvatusta ja silkinpunontaa. Opin, että yhdestä laolaisesta silkkiperhosen kotelosta saadaan 200 metriä silkkilankaa. Risteytetyistä erikoislajikkeista voi saada kilometrin koteloa kohti.
Museossa esiteltiin myös indigonsinisen väriaineen valmistusta kasvinlehdistä. Sain myös ilmaisen kupposen sinistä teetä. Varsin kiintoisaa tavaraa. Monet ovat kuulleet vihreästä teestä, mutta sininen on uusi tuttavuus.
Hörpin eriskummallista juomaani ja tapoin aikaa lukemalla kirjaa. Kun aika koitti, tilasin taksin Thaimaan konsulaattiin.
Konsulaatin pihalla turismimafioso tarjosi tuk-tuk-kyytiä rajalle kahdellasadalla bahtilla. Olisikin mukavaa palata jo kotiin Thaimaahan, mutta niin ei ole tarkoitettu. Menin konsulaattiin sisään.
Paikalla ei ollut ketään, enkä tiennyt, minne mennä. Pian paikalle kuitenkin tuli toinen turisti, joka meni samalle luukulle, jonne olin hakemukseni pari päivää sitten lykännyt. Sieltä hän ilmeisesti sai passinsa.
Selvisi, miksi en ollut nähnyt luukulla ketään. Katsoessani sisään virkailija lepäsi tuolillaan usean asteen takakenossa silmät kiinni. Keskeytin hänen siestansa ja tarjosin paperia, joka oli annettu minulle viisumia hakiessani. Hän otti paperin ja antoi passini takaisin. Siinä oli upouusi Thaimaan viisumi. Mainiota. Sitä pystyi vieläpä pidentämään 30 päivää Bangkokissa.
Päätin jälleen kävellä läheiseen ostoskeskukseen ja syödä jotakin. Siellä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi ravintolaa, nyt kun niitä aloin laskea. En halunnut syödä kummassakaan.
Menin toiseen ostoskeskukseen ja ostin supermarketista vähän syötävää. Sitten lähdin katsomaan läheistä temppeliä, joka oli kuulemma komea. Temppelin nimi oli Haw Phra Kaew. Siellä oli joskus ollut vihreästä kivestä kaiverrettu Buddhan kuva, jota nimitettiin Smaragdibuddhaksi. Patsaan tarina alkaa Chiang Maista 1400-luvulla ja se siirtyi Siamin valtakunnassa sinne sun tänne ennen päätymistään Vientianeen, jossa se vietti noin 200 vuotta. Vuonna 1779 siamilainen kenraali Chao Phraya Chakri tuli ja kössi Vientianesta kaiken mikä irti lähti ja vei veistoksen Bangkokiin. Siellä se on vielä tänäkin päivänä.
Pääsymaksu oli vähemmän yllättäen 30 000 kipiä. Ihan komea temppeli, mutta se oli nähty vartissa. Pihamaalla myytiin maalauksia, joista osa oli melkoisen hienoja. Harkitsin sellaisen hankkimista, mutta mitäpä minä sellaisella tekisin.
Päätin mennä läheiseen kissakahvilaan, jonka löysin kartasta sattumalta. Siellä oli ystävällistä palvelua, jääteetä, hyvää ruokaa ja suurikokoisia kissoja, joilla oli kiiltävät silkkiset turkit. Monet näyttivät minusta norjalaisilta metsäkissoilta. Muutama lyhytkarvainenkin kissa paikalla oli, ja yksi niistä oli niin päärynän muotoinen, että se oli selvästi raskaana. Istuin siellä silittämässä kissoja pari tuntia, kunnes auringonlasku alkoi lähestyä.
Yritin ostaa junalippua kiinalaiseen neokolonialismijunaan. Se tehtiin mobiilisovelluksella, johon piti syöttää kaikki mahdolliset henkilötiedot. Puhelinnumeroksi kelpasi vain thaimaalainen, laolainen tai kiinalainen numero. Minulla oli thai-numero, mutta sen syötettyä ohjelma alkoikin vaatia lao-numeroa. Lippu jäi ostamatta.
Päätin mennä katsomaan auringonlaskua joelle. Arvioin kuitenkin ajan hieman väärin, ja taksini saapui paikalle vähän liian myöhään. Aurinko oli painunut jo puoliksi horisontin taakse.
Valoa oli vielä, ja päätin lähteä kävelemään kuivalle joenpohjalle. Tässä kohdassa ei kasvanut ruohoa, vaan joenpohja oli pelkkää kosteaa hiekkaa tai savea. Tuhansittain pieniä rupikonnanpoikasia hyppeli edessäni pakoon sitä mukaa, kun etenin hiekalla.
Lapsia oli joessa uimassa. Auringonlasku oli varsin hieno, mutta en voinut nauttia siitä kunnolla varusteiden puutteen vuoksi. Minulla ei ollut otsalamppua eikä hyttyskarkotetta, joten katsoin parhaaksi nousta joen pohjalta takaisin rantatielle ennen kuin tuli täysin pimeää. Tämän vuoksi kuvani auringonlaskusta eivät olleet aivan parhaita mahdollisia.
