Aamulla kello 8:30 nousin hotellin ystävällisesti minulle tilaamaan minibussiin, joka vei minut pohjoiseen. Lähtiessä vain sattui pieni sekaannus: hotellista oli tarkoitus nousta kyytiin sekä minä että jokin pariskunta. Minun olisi pitänyt ilmeisesti olla jossain toisessa bussissa, joka oli noukkinut pariskunnan kyytiin. Tämä bussi odotti pariskuntaa, mutta saikin minut. Sillä ei ollut lopulta mitään käytännön merkitystä.
Minibussi oli lähes täynnä ulkomaalaisia ja täydemmäksi tuli. Kiemurtelimme ympäri kaupunkia ottamassa ihmisiä kyytiin. Teiden laatu jätti toivomisen varaa. Sitten menimme tietullin kautta moottoritielle, joka oli varsin kummallinen kokemus.
Tie oli nelikaistainen ja aivan priimakunnossa. Se oli suora ja sileä ja keskellä kulki pensasaita ja vahvan näköiset teräskaiteet. Siitä huolimatta vastaan tuli autoja hyvin harvakseltaan, laskujeni mukaan vain neljä kertaa minuutissa. Lisäksi näin koko matkan aikana yhden ainoan tälle tielle liittyvän sivutien. Tämä ei ole kaakkois-aasialainen tapa rakentaa teitä. Jokainen yksityiskohta haisi siltä, että se oli Kiinan neokolonialismiprojekti, joka oli tarkoitettu yksinomaan oligarkkien käyttöön.
Kuski ajoi aika lujaa, mutta mikäpä siinä on ajellessa kun tie on hyvä, sää samoin ja muuta liikennettä ei ole kuin nimeksi. Perille pääsimme suhteellisen aikataulussa ennen puoltapäivää.
Havaitsin olevani jonkin sortin turistirysässä. Päätin kävellä ensi töikseni hotellille.
Hotellissa oli paljon mainoksia: täällä oli ilmeisesti tarjolla kuumailmapallolentoja, köysiratoja, riippuliitimiä, vaellusreittejä, uimapaikkoja, hiekkakirppuja ja paljon muitakin aktiviteetteja. Kiintoisaa.
Hotellissa vierähti tovi jos toinenkin. Ensin kirjasin itseni hotelliin etuajassa. Paljastui, että olin varannut makuusalin hostellista enkä yksityistä huonetta. Ihmeen halpa se olikin ollut, 9€/yö. Ei se toisaalta mitään, on tässä ennenkin hostellissa nukuttu. Minulta yritettiin veloittaa maksu huoneesta, mutta olin maksanut sen jo.
Ilmaisin mielihaluni vuokrata moottoripyörä. Hostelli sanoi voivansa vuokrata sellaisen hintaan 11€/päivä. Suostuin laiskuuttani. En jaksanut mennä etsimään moottoripyörää mihinkään muualle. Muualla pitäisi tietysti tinkiä ensin hinnasta ja sitten pantista. Pantiksi haluttaisiin tietysti passi, pää ja miljardi kipiä. Nyt minun ei tarvinnut jättää pantiksi mitään.
Minulle tarjottiin kahta ajoneuvoa: kiinalaista uutuuttaan kiiltävää sähkövatkainta ja vanhaa kuhmuista Hondaa. Sähkövehkeen kantama olisi kuulemma 360 kilometriä. Ei hullumpaa. Ajoin Kiinan ihmeellä kierroksen, mutta havaitsin siinä pahan puutteen: se oli tehty paljon minua pienemmille ihmisille. Istuma-asento oli vähän hullunkurinen ja lisäksi ohjaustanko osui polviin, jos yritti kääntyä vähänkin jyrkemmin. Päätin vaihtaa 125cc-oletettuun japanilaiseen. Honda ei jätä tielle. Lisäksi Hondan ohjaustangossa oli sen verran putkea näkyvillä, että sain siihen kiinni säädyttömän kalliin puhelinkiinnikkeeni. Kypäränkin sain kaupan päälle, en tosin tiedä mitä kyseinen muovipotta tosipaikassa suojaisi. Minun pitäisi saada Suomessa oleva kunnollinen kypäräni tänne.
Jätin suuremmat tavarat hostelliin ja lähdin kierrokselle. Ensin kävellen: halusin ostaa aurinkorasvaa. Minulla kun ei ollut yhtään, enkä voinut suojautua mopoillessa auringolta sateenvarjoni avulla. Löysin aurinkorasvaa vähän matkan päästä apteekista. Hinta oli suolainen: 280 000 kipiä. Toki kyseessä oli Nivean maahantuotu merkkituote, mutta silti hirveää. Sehän oli kalliimpi kuin hostellihuoneeni. Kysyin thaiksi, voiko antaa alennusta. Sain pullon 270 000 kipillä.
Bensa oli lopussa. Suuntasin siis bensa-asemalle. Tankki täyteen, 50 000 kipiä. Sillä sai ehkä kolme litraa ainetta. Hondan nelitahtikoneen kutsuminen pieniruokaiseksi olisi valtavaa vähättelyä. “Pyörii pyhällä hengellä” olisi lähempänä totuutta.
Yritin ylittää läheisen joen ja lähteä katsomaan nähtävyyksiä. Ne kun kaikki olivat tämän joen toisella puolella. Siellä, missä Google Maps väitti autoille soveltuvan sillan olevan ei ollut siltaa, vaan perunapelto ja sen jälkeen kävelysilta ja puomi, joka esti ajamisen. Ullatus. Navigaattori temppuili muutenkin ja valitti internetin puutteesta. Päätin palata hostellille kysymään neuvoa ja lataamaan itselleni offline-kartat.
Siinä tien vieressä navigaattoria räpeltäessä kävi sitten niin, että Honda jätti tielle. Sammutin koneen, enkä saanut sitä enää käymään. Viimein kuitenkin onnistuin, ja menin hostellille valittamaan.
Hostellissa niskaani tippui gekko samalla, kun latailin karttoja. Minulta kesti niin kauan tajuta tapahtunut, että lisko ehti paeta ennen kuin sain sen kiinni.
Sitten aloin selvittää muita asioita. Toveri vastaanottovirkailija katsoi minua epäileväisesti, kun väitin mopossa olevan ongelmia. Menimme ulos katsomaan sitä, ja hän sai sen käyntiin yksinkertaisesti pitämällä käynnistäessä molempia jarruvipuja pohjassa. Miten olin unohtanut noin yksinkertaisen asian? Ehkä siten, että en ollut ajanut kaksipyöräistä pariin vuoteen. En tosin ymmärrä myöskään, miten olin saanut mopon käynnistettyä useaan otteeseen muistamatta tätä asiaa. Kysyin myös sillasta. Sillalla oli kuulemma sattunut pieni siltaonnettomuus, josta syystä se oli ajamiskelvoton. Minut neuvottiin toiselle sillalle.
Pääsin vihdoin lähtemään. Jouduin ajamaan vähän matkaa vilkkaalla tiellä, mutta ylitettyäni sillan liikenne muuttui hyvin rauhalliseksi. Sain ajella rauhassa eteenpäin ja puhelinpidikkeeni toimi moitteettomasti. Näin koko ajan, minne olin menossa.
Maisemat olivat upeita. Molemmilla puolilla tietä näkyi vuoria, jotka nousivat lähes pystysuoraan ylöspäin. Ne olivat osittain kasvillisuuden peitossa. En muista nähneeni vastaavia aiemmin missään. Pysähdyin usein ottamaan kuvia ja ajoin hiljakseen eteenpäin.
Päädyin Blue Lagoon 1 -nimiseen paikkaan. Täällä on ilmeisesti useampiakin Blue Lagooneja. Pysäköinti oli ilmaista, joka oli mukavaa. Mies Lännestä pitää ilmaisista asioista, etenkin kun on joutunut juuri ostamaan pakon edessä ylihintaista aurinkovoidetta. Itse nähtävyydestä joutui maksamaan 20 000 kipiä, mikä ei sekään ollut paljon.
Paikassa oli paljon turisteja ja suuri sininen vuoristopuro, jossa ihmiset uivat. Purossa oli suurikokoisia kaloja ja sen vesi oli mukavan viileää. Uimavarusteet olivat harmillisesti unohtuneet hostellille. Paikan kivet muistuttivat minua niistä, joita olen joskus käyttänyt akvaarion somisteina.
Paikassa oli myös luola, johon pääsi samalla pääsymaksulla. Sitä piti mennä katsomaan. Otsalamppu minulla olikin mukanani, eikä minun siis tarvinnut vuokrata sellaista.
Luolaan piti kiivetä varsin pitkä matka. Se oli varsin suurikokoinen, viileä ja kuiva ja siellä oli tippukiviä sekä jotakin säihkyviä kivimuodostelmia. Kumma kyllä, en nähnyt katossa yhtään lepakkoa. Lisäksi luolassa oli Buddhan kuva.
Pari laoa (sanan taivutus tuottaa minulle yhä harmaita hiuksia) tarjoutui ottamaan minusta kuvan. Kiitettyäni laoksi kuvaaja sanoi olevansa thaimaalainen. Ehkä hän oli iisaanista, en minä keskus-thaita nyt viikossa voi unohtaa… kai?
Huljutin taas jalkoja purossa vähän aikaa ja täytin suodatinpulloni puron vedellä. Jatkoin sitten matkaa. Tie muuttui päällystämättömäksi ja pölyiseksi. Sitä ympäröivät riisipellot. Tien reunoilla laidunsi lehmiä ja puhveleita.
Ajelin tyytyväisenä eteenpäin ihan ajamisen ilosta (pölyä lukuunottamatta). Matkalla tuli vastaan kaksi näköalapaikkaa (joille en pysähtynyt) ja lisäksi pieni kylä. Täällä Viang Viengissä ja lähikylissä eivät sirppi&vasaraliput juurikaan liehu. Tästä tuli mieleeni joskus lukemani väittämä entisajan diktaattoreista: mielenvikaisinkaan despootti ei oikeastaan ollut niin hirveä kuin luulisi, koska käytännössä kuninkaalla oli mahdollisuus kohdistaa mielivaltaisia sortotoimiaan lähinnä oman pääkaupunkinsa asukkaisiin. Muualla maassa diktaattorin koura oli huomattavasti heikompi ja ihmiset tekivät mitä lystäsivät.
Vastaan tuli tietyö. Päätin kääntyä takaisin ja nousta näkemälleni näköalapaikalle.
Ajoin kalliovuoren varjoon. Siellä olikin sopivasti parkkipaikka ja minulle myytiin myös pääsylippu: 20 000 kipiä. Lisäksi sain silittää pihalla lieassa olevaa sinisilmäistä apinanpoikasta. Mietin, missä kyseisen elukan emo mahtoi olla.
Nousin näköalapaikalle vuoren päälle. Matkalla vastaan tuli luola. En ensin halunnut mennä sinne, koska se vaikutti ahtaalta. Päätin lopulta yrittää. Onneksi tein niin, koska luola muuttui sisäänkäynnin jälkeen huomattavasti avarammaksi. Tässäkin luolassa oli tippukiviä ja lisäksi muutamia hämähäkkejä, joiden silmät kiiluivat lampun valossa. Lepakot puuttuivat jälleen.
Nousin sitten vuoren päälle. Nousu oli melko rankka, mutta ei kovin pitkä ja minulla ei ollut kiire.
Huipulta oli aivan erinomaisen upeat näkymät joka suuntaan. Sääli, että oli kuiva kausi. Riisipellot olivat kuivia ja täynnä ruskeita kuolleita korsia. Sadekaudella ne olivat vihreitä.
Huipulla oli pieni katettu lava ja lavalla istui kroaatti. Puhuin kroaatin kanssa pari tuntia lingvistiikasta, matkailusta, junista, moottoripyöräilystä ja luolista. Suosittelin hänelle Vientianen nähtävyyksistä Mekongilla käyntiä sekä riemukaaren katolla vierailua. Omat suunnitelmani selkeytyivät samalla mukavasti. Aurinko laski hiljakseen. Keskustelun keskeytti yhdessä vaiheessa valtava räjähdys. Näimme suuren pölypilven nousevan kaukaisen vuoren rinteestä. Ehkä se oli jokin rakennusprojekti… tai sitten 50 vuotta vanha jenkkien tänne tiputtama suutari päätti valita tämän hetken räjähtääkseen. Sudenkorennot piirittivät meitä mukavasti, eikä hyttysistä ollut siksi vaivaa. Katolla lauloi gekko. Kolme kuumailmapalloa nousi ilmaan kaukaisuudessa, samoin kuin kaksi riippuliidintä. Kysyin kroaatilta tiesikö hän kuumailmapalloreissujen hinnasta, ja hän totesi ystävänsä sanoneen hinnaksi alustavasti 140 dollaria. Jännästi dollarit tuntuvat olevan täälläkin käypää valuuttaa.
Poistuin vuorelta vasta auringonlaskun jälkeen. Pääsin otsalamppuineni vaivatta alas. Mopon valot toimivat hyvin, eikä minulle tuottanut vaikeuksia ajaa takaisin hostellille.
Söin siellä illalliseksi hampurilaisaterian. Annos oli varsin herkullinen, joskin pienikokoinen.