Nukkumisesta ei tullut oikein mitään. Nukkuma-alkovissani oli turhan kuuma. Jos nukuin ilman peittoa, havaitsin pian hyttysten pureskelevan kehoani. Totesin, että minulla ei ole aikaa hukattavaksi huonoon nukkumiseen. Etsin siis keskellä yötä puhelimellani seuraavaksi yöksi uuden hotellin. Minulla oli tässä hostellissa makuupaikka kahdeksi yöksi, ja toinen niistä jäisi käyttämättä. En välittänyt. 9€ sinne tai tänne, mutta nukuttua on saatava.
Uudelle hotellille tuli hintaa 16€/yö. Varmistin, että siellä minulla oikeasti olisi huone.
Sain tietysti lopulta nukuttua jonkin verran. Hostellin aamupala oli varsin reilu, sain valita listalta melkein mitä vain. Amerikkalaisella mentiin. Sitten päätin lähteä Tha Heuan kylään, jonka olin löytänyt kartalta. Sen lähellä piti olla tekojärvi, jonka halusin nähdä. Matkaa oli Googlen mukaan 24 kilometriä. Matkaan menisi lähes tunti. Hetkinen? Keskinopeuteni olisi siis vain 30 kilometriä tunnissa? Eihän se nyt voisi mitenkään pitää paikkaansa.
Lähdin köröttelemään. Aiemmin olin saanut Google Mapsista selville, että moottoripyörän voisi saada vuokrattua täältä puolet halvemmallakin. Se kuitenkin vaati jo aiemmin mainittua panttia ja olin lisäksi kuullut, että vuokraamot eivät pidä siitä, jos mopon vie kaupungin ulkopuolelle. Minulle ei ollut asetettu mitään sellaisia rajoitteita, ja hyvä niin. Jos minä haluan mopon vuokrata ja maksan siitä pyydetyn hinnan, niin minähän ajan sillä vaikka Hanoihin asti eikä kellään ole siihen mitään sanomista.
Minun piti ajaa isoa tietä pitkin, josta en ajatuksen tasolla pitänyt sen takia, että siellä olisi liikaa liikennettä. Kävi ilmi, etten pitänyt siitä monesta muustakaan syystä.
Tämä tie oli juuri sellainen kuin olin tältä maalta odottanut. Jos olisimme olleet lännessä, olisin sanonut että täällä on selkeästi uskovainen tiemestari koska tiet ovat Herran hallussa. Saat itse keksiä, kuinka sovittaa tämä sanonta buddhlaisuuteen. Tiessä oli valtavasti kuoppia ja päällyste oli rikkinäinen usein koko tien leveydeltä. Tällä oli sellainen vaikutus, että jengi ajeli usein vastaantulijoiden kaistalla silloinkin, kun eivät olleet ohittamassa ketään ja teki ajoneuvoillaan kerrassaan ihmeellisiä liikkeitä kiemurrellessaan kuoppien ohi. Nopeusrajoitus todella oli 30 kilometriä tunnissa, mutta se ei kiinnostanut ketään. Ei paljon minuakaan, vaikka en ajanutkaan millään mittarilla nopeasti.
Lisäksi kuopilla oli sellainen vaikutus, että ne nostattivat ilmaan valtavasti pölyä aina, kun joku ajoi niiden yli. Nelipyöräiset syytivät tomua ilmaan vielä satoja metrejä kuopan jälkeenkin, ja silloin vastassa oli todennäköisesti jo uusi kuoppa.
Matkan varrella näin muutaman kiinalaisen tehtaan, kiinalaisen neokolonialismijunaradan tikkujen nokassa ja paikallisia kyliä. Rakennukset eivät olleet paljon hökkeleitä kummoisempia. Kylien raiteilla istuskeli ihmisiä, usein lähinnä naisia jotka eivät vaikuttaneet tekevän oikein mitään. Lapsia oli paljon, ja lähes kaikilla lapsilla tuntui olevan jalkapallopaita yllään. Jotkut huiskuttivat minulle ja huusivat sabaidii. Kohteliaita lapsia.
Sirppi- ja vasaraliput eivät olleet muodissa. En tainnut nähdä koko matkan aikana yhtään muualla kuin valtion koulurakennuksissa ja tehtaiden porteilla.
Olin perillä noin tunnissa. Sitten tuli aika kääntyä pienelle saviselle sivutielle. Tiellä oli murkulaa. Ensin pientä murkulaa ja sitten isoa murkulaa. Sehr, sehr gefährlich. Tällaisella tiellä ajaminen kaupunkirenkaisella kaksipyöräisellä on hyvin vaarallista, koska kivet saattavat pyörähtää renkaiden alla kuin marmorikuulat ja sitten olet kyljelläsi. Minulle kävi niin kerran nuorena miehenä, enkä ollut innokas toistamaan kokemusta. Hommaa ei tehnyt helpommaksi tien kulkeminen ensin jyrkästi ylös ja sitten jyrkästi alas. Jouduin jarruttamaan murkuloiden päällä ja pyrin parhaani mukaan pitämään ohjauksen suorassa. Onneksi vastaan tuli koko hiekkatieajelun aikana vain yksi auto.
Pääsin tekojärven rannalle. Paikalla oli pitkähäntäveneitä ja jonkinlainen yksinkertainen laituri. Vesi oli sinistä, mutta maisema ei ollut erityisen hyvä. Rannalla oli paljon muoviroskaa. Pohdin ajatuksen tasolla, että voisin mennä kyselemään veneihmisiltä thaiksi paljonko kiertoajelu järvellä maksaisi, mutta en uskonut osaavani selvittää asiaani riittävän hyvin.
Jatkoin matkaa toiselle maisemapaikalle, jonka kartoista löysin. Tie ei parantunut yhtään. Oli huvittavaa nähdä suoranaisia loistohotelleja tällaisen kärrypolun varrella.
Päädyin saarekkeelle, jolla oli ilmeisesti jokin pieni lomakeskus, joskin pieni sellainen. Havaitsin, että saarekkeen rannalla kulki tie lomakeskuksen ympäri. Pääsisikö sitä pitkin hyvän näkymän äärelle? Päätin selvittää asian. Jos tämä olisi lomakeskuksen aluetta, niin kaippa joku tulisi häätämään minut pois.
Kukaan ei tullut häätämään minua pois. Liikuin rannoilla kuin ninja ja hiivin lomakeskuksen ohi. En nähnyt ketään ja kukaan ei huomannut minua.
Paikalle oli kylvetty runsaasti liukumiinoja. Joku paikallinen oli ajanut mullikkansa tänne laiduntamaan. Vähän outo paikka lehmälaitumelle, mutta liukumiinat ja sorkanjäljet eivät jättäneet paljoa tulkinnanvaraa.
Saareke oli kannaksella yhteydessä toiselle saarekkeelle ja se vielä kolmannelle. Täältä alkoi avautua kunnollisia näkymiä järvelle. Otin paljon kuvia, ja päätin sitten lähteä takaisin Vang Viengiin.
Paluumatkalla pysähdyin useasti ottamaan valokuvia kiinnostavista asioista. Juuri näistä syistä on hyvä olla oma menopeli. Ajelin taas varsin rauhallista vauhtia, ja olin perillä noin kello 13. Voisin siirtää tavarani hotellista toiseen kello 14. Päätin mennä syömään aikaa tappaakseni. Löysin 4,9 tähteä viidestä saaneen ravintolan läheltä hostelliani ja päätin kokeilla sitä.
Palvelu oli erinomaista ja ruokakin oikein hyvää. Annos oli iso ja lisäksi henkilökunta kehui thain kielen taitoani. Hinta vain oli aika suolainen, loppulaskuksi tuli lähes 200 000 kipiä.
Siirsin tavarani hotellista toiseen. Samalla päätin pidentää skootterini vuokra-aikaa puolella päivällä. Se onnistui yllättävän huokeasti sadalla tuhannella kipillä.
Tämä uusi oli mukavan oloinen paikka, kaikki pinnatkin oli kiiltäväksi puunattu. Lisäksi se oli alle sadan metrin päässä vanhasta majapaikastani. Avainta vain jouduttiin etsimään hetki. Avaimen ja huoneen numero oli ironisesti numero 404.
Myöhemmin havaitsin, että minulta ei veloitettu missään vaiheessa yhtään mitään: en ollut maksanut mitään internetissä eikä rahaa pyydetty myöskään sisäänkirjautumisen yhteydessä. Kiintoisa paikka tämä: ensimmäisessä hotellissa veloitetaan tuplasti ja seuraavassa ei kertaakaan.
Rentouduin huoneessani jonkin aikaa ja kävin suihkussa. Kello alkoi olla kolme ja pohdin, mitä tehdä. Auringonvaloa oli siis jäljellä kolmisen tuntia. Olin aikonut vierailla tänään muutamassa uimapaikassa, mutta sille ei ollut enää aikaa. Päätin suunnata jonnekin katsomaan auringonlaskua.
Ajaessa päätin hetken mielijohteesta laittaa puhelimeni kuvaamaan nopeutettua videota. Puhelin tärisi telineessään niin, että olin varma videon täyydellisestä epäonnistumisesta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan myöhemmin videota tutkiessani totesin lopputuloksen varsin mukiinmeneväksi. Harmillisesti siinä vaiheessa kun aloin videota analysoimaan minulla ei ollut enää tilaisuutta kuvata uusia.
Jokseenkin pitkällisen päätöksentekoprosessin ja ajelureissun jälkeen päädyin samalle vuorennyppylälle, jolla olin eilen ollut. Huippu oli kuitenkin eri. Pääsin paikalle ilmaiseksi, koska rahastajia ei näkynyt missään. Siellä oli paljon enemmän ihmisiä. Kelloni ilmoitti korkeudekseni 420 metriä merenpinnasta. En tosin tiennyt, kuinka korkealla alhaalla oleva laakso oli merenpinnasta. Nousussa kesti 25 minuuttia, alastulossa kului hieman kauemmin. Jäin katselemaan taivasta ja olin viimeinen, joka huipulta laskeutui. Otsalamppuni ansiosta pystyin kulkemaan säkkipimeällä viidakkopolulla jokseenkin vaivatta.
Yössä kuului vain tokeegekon äänekäs paritteluhuuto.
Minulle tuli mieleen sellainen asia, että näitä paikkojahan ei suoranaisesti valvo kukaan. Näin Googlessa muutamia kiintoisia vaellusreittejä, ja pohdin, että mikäänhän ei estäisi minua ottamasta riippumattoa mukaan ja nukkumasta jossain puskaassa vuoren huipulla. Yhtään kieltokylttiä ei ole, eikä kukaan tule mitä todennäköisimmin estämään. Thaimaassa jos sitä yrittää ilman lupaa niin on heti joku metsänvartija pamputtamassa. Ihanaa, viimein maa jossa ei ole sääntöjä.
Lähdin ajamaan kohti kaupunkia. Matkalla näin useaan otteeseen lentäviä lyhtyjä lähetettävän sieltä sun täältä.
Ajoin takaisin vanhaan majapaikkaan, jätin pyörän taktisesti sinne ja kävelin sitten uudelle hotellille. Kohteliaana miehenä vaadin saada maksaa varaukseni. Suoritin maksun Yhdysvaltain dollareilla, joita minulla oli sattumoisin mukanani. Kipit alkavat olla lopussa. Tilasin sitten illallista Foodpandalla.