Heräsin kellon pärinään ranteessa ja hyvä niin. En kuullut puhelimen pirinää korvatulppien vuoksi melkein ollenkaan.
Laitoin hujan hajan olevat tavarani kasaan ja menin alakertaan aamiaiselle. Sitten vain odottelin bussia, joka veisi minut takaisin pääkaupunkiin. Olin harkinnut kiinalaisen neokolonialistijunan käyttämistä ihan kokeilemisen ilosta, mutta kaikki junat lähtivät ilmeisesti aamulla jostakin Kiinan rajalta ja saapuivat Vang Vieniin aikaisimmillaankin vasta puolenpäivän aikaan. Minun piti lähteä liikkeelle aamulla. Lisäksi turvatarkastus junaan oli tiukka kuin lentokentällä ja Vientianen rautatieasema oli rakennettu jollekin pellolle 15 kilometriä keskustasta. Matkaan sieltä Wattayn lentokentälle menisi ainakin puoli tuntia, ellei vieläkin kauemmin. Aikaa ei siis näin lyhyellä junamatkalla säästäisi yhtään bussiin verrattuna. Kaiken kukkuraksi junamatka olisi minibussia kolme kertaa kalliimpi.
Laos on valtiona melkein yhtä paha pussinperä kuin Suomi. Wattayn kentällä kaikki tänään lähtevät lennot mahtuivat yhdelle infonäytölle. Tarjolla oli lähinnä kotimaan kohteita, Kiinaa, Thaimaata ja jostain syystä Koreaankin täältä pääsisi. Koska kilpailua ei juuri ollut, lennot olivat kalliita. Oma tikettini maksoi 145€, vaikka esimerkiksi AirAsia lensi rutiininomaisesti samanpituisia matkoja muualla Aasiassa kolmellakymmenellä-viidelläkymmenellä eurolla. Olin harkinnut myös bussia seuraavaan kohteeseen, mutta matkassa olisi mennyt maan täristävillä ja huonokuntoisille teillä 24 tuntia. Kiinalainen moottoritie ei kulje rajoille asti.
Kenttä oli ilmeisesti japanilaisten osittain rahoittama. Harvassa liikenteessä oli se hyvä puoli, että check-inissä ei tarvinnut jonottaa lähes ollenkaan. Turvatarkastuskin sujui nopeasti.
Jatkoin matkaa passintarkastukseen. Siellä oli ihmisiä täyttämässä joitakin papereita. Mitäs tämä oli? Sitten muistin minulle viisumia hakiessani annetun departure cardin. Se oli onneksi minulla vielä matkassa mukana. Täytin sen ja menin tarkastukseen. Pääsin läpi ongelmitta.
Terrrrrrvetuloa matkalle Vietnamin Sosialistiseen Tasavaltaan.
Nykyisen Vietnamin kohdalla on ollut asutusta käytännössä aina. Täällä ovat asuneet jo nykyihmisen edeltäjät miljoonia vuosia sitten.
Muinaisajalla alueella oli ilmeisesti jonkinlainen kuningaskunta tai useampikin. Ajanlaskun alkamisen jälkeen alue oli pitkään Kiinan ja Khmerien hallinnassa. 900-luvun alussa Vietnamin hallinto lopetti lopulta verojen maksamisen Kiinaan. Laivasto, jonka kiinalaiset lähettivät laittamaan kapinoiva maakunta ruotuun tuhottiin vietnamilaisten sotaherrojen toimesta. Valtiosta tuli monarkia lähes tuhannen vuoden ajaksi joka välillä hajosi, välillä yhdistyi ja välillä soti Kiinan tai Khmerien kanssa tai keskenään.
Ranska valloitti Vietnamin siirtomaakseen vuosina 1862-1884. Ranskalaiset sortivat vietnamilaisia, ja seurauksena vietnamilaiset kapinoivat paljon ja usein.
Toisessa maailmansodassa Japani valloitti alueen varastaen kaiken ruuan ja aiheutti nälänhädän, jossa kuoli eri arvioiden mukaan 600 000 - 2 000 000 ihmistä. Japanin hävittyä sodan 1945 muuan setä Ho Chi Minh kommunistiensa kanssa valtasi koko Pohjois-Vietnamin parissa päivässä tehden Hanoista pääkaupungin. Kommunistinen ideologia ei kuitenkaan purrut samalla tavalla Etelä-Vietnamissa, jonka pääkaupungiksi muodostui Saigon. Ranska sai alueen uudelleen hallintaansa ja maa jakautui. Alkoi ensimmäinen Indokiinan sota, jossa ranskalaiset yrittivät saada Pohjois-Vietnamin hallintaansa. Ranska ei onnistunut. Vuonna 1954 Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan tukema Pohjois-Vietnam ja Yhdysvaltain tukema Ranska ottivat yhteen viimeisen kerran. Ranskan joukot tuhottiin. Ranska vetäytyi, mutta Etelä-Vietnam jatkoi olemassaoloaan itsenäisenä valtiona.
Vähän myöhemmin alkoikin toinen Indokiinan sota, jota kutsutaan usein Vietnamin sodaksi. Se jatkui vuoteen 1975 asti. Pohjois-Vietnam sekä Etelä-Vietnamin kommunistit päättivät liittää Etelä-Vietnamin Pohjoiseen. Yhdysvalloille ei käynyt kommunismin leviäminen, ja se lähti siksi tukemaan Etelä-Vietnamia aseellisesti. Yhdysvallat pommitti paskaksi suuren osan entisestä Ranskan Indokiinasta rypälepommeilla, napalmilla ja tuhosi merkittävän osan alueen sademetsistä ja mangrovemetsistä kasvimyrkyillä kommunistien piilopaikkoja vähentääkseen. Siitä ei ollut lopulta hyötyä. Kommunistit piileskelivät tunneleissa ja viidakoissa ja heitä oli hyvin vaikea saada hengiltä. Lopulta kotimaassa syntynyt paine pakotti Yhdysvallat vetäytymään ja Saigon vallattiin 1975. Sodassa kuoli miljoonia ihmisiä, lähes miljoona amerikkalaista sotilasta sai PTSD:n ja valtava määrä vietnamilaisia siviileitä vammautui amerikkalaisten levittämistä myrkyistä ja räjähtämättömistä pommeista.
Vuonna 1978 Vietnam hyökkäsi Kambodžaan kostona Kambodžan tuolloisen hallituksen, ns. puna-khmerien tekemistä etnisisistä puhdistuksista ja hyökkäyksistä kyliin Vietnamin rajalla. Tätä sanotaan kolmanneksi Indokiinan sodaksi. Vaikka kommunistinen Kambodža ja kommunistinen Vietnam olivat ideologisesti samalla puolella, Kambodžan kommunistit suhtautuivat vietnamilaisiin ja muihin ei-khemereihin hyvin vihamielisesti.
Se koitui puna-khmerien tuhoksi. Vietnamilaiset eivät tyytyneet vain turvaamaan raja-aluetta vaan marssivat koko matkan Phnom Pheniin asti, syrjäyttivät puna-khmerit vallasta ja asettivat maahan nukkehallinnon. Puna-khmerien hirmuhallinnon kaatamalla Vietnam saattoi hyvinkin tehdä kaikille palveluksen, mutta kansainvälinen yhteisö näki asian toisin. Vietnamille asetettiin monenlaisia kansainvälisiä pakotteita ja puna-khmerien liittolainen Kiina hyökkäsi Vietnamiin 1979, joskaan sai aikaan vain hyvin vähäisiä aluevaltauksia. Vietnam miehitti Kambodžaa vuoteen 1989 asti. 1991 solmittiin Pariisin rauhansopimus, joka lopetti konfliktit.
Maa siirtyi hiljakseen kommunismista kohti markkinataloutta, kuten useimmat muutkin kommunistiset maat. Nykyisin maan talous kasvaa hyvin nopeasti ja asukasluku on sadan miljoonan tienoilla. Myös maan infrastruktuuria kehitetään valtavaa vauhtia. Toisin kuin esimerkiksi Thaimaassa ja Laosissa kiinalaiseen neokolonialismiin suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti, etenkin koska Kiina yrittää valloittaa itselleen lisää lebensraumia Etelä-Kiinan mereltä. Siellä on muutamia saariryhmiä, joita Vietnam pitää ominaan. Tästä syystä Vietnamilla on nykyään ehkä hieman yllättäen läheiset ja yhä lähentyvät suhteet Yhdysvaltain kanssa. Ameriikasta kun saa aseita alennuksella, jos vain sanoo suuntaavansa ne Kiinaa kohti.
Maa on edelleen yksipuolueinen kommunistiharvainvalta. Hallinnon kritisoimisesta seuraa rangaistuksena sakkoa ja kidutusta, ja valtio omistaa kaikki tiedotusvälineet. Internet-sensuuri on voimakasta, ja maan sensuurijärjestelmää kutsutaan “bambupalomuuriksi”. Korruptio on yleistä.
Vietnamin kieli ei ole mitään sukua Tai-kielille. Se on analyyttinen ja tonaalinen kuten thai, mutta yhteneväisyydet loppuvat siihen. Tooneja on kuusi thain viiden sijaan ja Vietnamin toonit ovat thaiden mielestä kerrassaan kummallisia. Noin 80% väestöstä on etnisiä vietnamilaisia.
Laskeuduimme Hanoin lentokentälle, joka vaikutti kiiltelevän uutuuttaan. En ollut odottanut tällaista moderniutta. Passintarkastus ei tosin ollut kovin moderni, siellä oli edelleen miehiä töissä. Pääsin kuitenkin läpi viidessätoista minuutissa. Viisumivapaata oleskelua Vietnamissa on pidennetty viime keväänä näkemästäni kahdesta viikosta jopa neljäänkymmeneenviiteen päivään.
Tämän jälkeen oli vielä tullitarkastus, jossa oli pitkä jono mutta suurta osaa ei tarkastettu ollenkaan.
Menin pankkiautomaatille hankkimaan Vietnamin Dongeja. Kokeilin kaikkia pankkiautomaatteja löytääkseni sellaisen, jossa on alhaisin taksa. Päätin nostaa kolme miljoonaa, ja se maksoi 116,03€. 25 855 dongia eurolla. Tämä oli vain muutaman prosentin huonompi kurssi kuin se, jota Google tarjosi. Pankkiautomaattien tavanomaiset taksat huomioiden varsin hyvä diili siis.
Sitten menin ulos ja minut sai kiinni kaveri, joka tarjosi taksimatkaa hotellille. Kysyin, mitä se maksaisi. Meter, meter. Ajattelin Bangkokin taksamittaritakseja. Ei kai siinä mitään jos virallisen taksamittarin mukaan mennään. Hän meni jonnekin hakemaan kuskia ja palasi parin minuutin päästä.
Kuskina toimiva nuori mies ei osannut englantia käytännössä yhtään eikä hänen autonsakaan näyttänyt taksilta. Tavallinen Mazda ilman merkintöjä. Heti kun lähdimme liikkeelle ja näin muita, oikeita takseja tämä alkoi vaikuttaa huolestuttavalta. Kysyin uudestaan hinnasta. Meter, hän sanoi näyttäen jotakin sovellusta kännykkänsä ruudulta. Mietin, että tässähän olisi nuorelle herralle hirveän kiva rahastuksen paikka. Tuollaisen sovelluksen saa tietysti näyttämään aivan mitä kilometrikorvausta tahansa. Saattoi kuitenkin olla, että hän tekee töitä pimeästi tai ilman taksilupaa ja tarkoitus on kusettaa valtiota, ei minua. Katsoin kuitenkin Grabista valmiiksi, mitä taksi lentokentältä maksaisi. Sitähän minun olisi pitänyt käyttää varmuuden vuoksi aluperinkin. 300 000 dongia, noin suunnilleen. Jos minulta pyydettäisiin tuota enemmän, en suostuisi maksamaan.
Kaupunki oli niin paksun savusumun peitossa, etten ollut vielä koskaan nähnyt vastaavaa. Ilmanlaatumittareiden mukaan ilmanlaatu oli kuitenkin vain heikko, ei poikkeuksellisen huono.
Minulle oli kerrottu siitä, miten liikenne täällä on täysin kaaottista, koostuu suurilta osin mopoista ja saa jopa Bangkokin keskustan tuntumaan sunnuntaiajelulta Laosin maaseudulla. Tämä vaikutti tositarinalta. Miljoonia mopoja ajeli sinne tänne molemmilla puolilla tietä. Lähes kaikki käyttivät kypärää.
Noh, siinähän kävi sitten ihan niin kuin ounastelinkin. “Taksamittari” näytti 850 000 dongia. En suostunut maksamaan. Näytin Grab-hintaa, ja sanoin reilun korvauksen olevan 300 000. Taksamittaritaksit ovat vieläpä Grabia halvempia, kun alusta ei ole vetämässä välistä omaa osuuttaan. Kaveri keuhkosi sitten Google-kääntäjään kuinka olin suostunut hintaan lentoasemalle (en ollut), kuinka hänen pomonsa vaati häntä veloittamaan 850 000 ja kuinka vaikeaa on olla tavallinen työläinen ja kuinka hänen pomonsa soittaa poliisille jos en maksa. Joo, joo. Nyt oli niin stereotyyppinen kiristyspuheenvuoro, että oikein haukotutti. Melkein odotin hänen sanovan, että hänellä on kotona vaimo ja kaksitoista lasta.
Pidin toisaalta hänen puheitaan “pomosta” uskottavana. Minulle matkaa tarjonnut ihminen ei ollut sama kuin kuski. Juonessa oli mukana siis ainakin kaksi ihmistä, todennäköisesti useampiakin ja sellaisella organisaatiolla tavallisimmin on johtaja. On täysin mahdollista, että kuski kuului johonkin paikalliseen taksimafiaan. Tämä pomo oli saattanut myös lahjoa poliisit puolelleen. Jos kuskin toiminta on jollain tapaa laitonta ja hän jää kiinni, pomo välttää tietysti kaiken vastuun ja syyttää kuljettajaa. Huono työnantaja oli kuitenkin kuskin ongelma, ei minun.
Itse käyttäydyin kaakkois-aasiaan soveltuvaan tapaan jäämiehen elkein ja tarjosin pitkään vain 300 000 sanoen mittarin olevan selvästi viallinen ja että hän tiesi itsekin reilun korvauksen määrän. Kuski tuntui olevan paljon kiihtyneempi kuin minä ja soitti “pomolle” useasti. Harmitti, etten osaa vietnamia yhtään sanaa. Olisin varmaan lähtenyt taksista kävelemään, mutta reppuni oli takakontissa enkä halunnut kuskin kaasuttavan pois sen kanssa.
Puolen tunnin vänkkäämisen jälkeen kuski vaati enää 600 000 dongia. Sanoin, että eikös minun pitäisi olla se, joka tässä vaatii poliisia paikalle eikä hänen. Tämä oli virhe: kaveri suhtautui selkeästi poliisin kutsumiseen aivan liian positiivisesti. Vaikka poliisia ei olisikaan lahjottu, kuski tietysti saisi selitettyä asiat poliisille itselleen edullisesti. En minä sitä sinänsä pelännyt, tuskin poliisi minua tyrmään heittäisi ja vaikka heittäisikin niin sittenpä voisin kirjoittaa kokemuksistani bestsellerin: Mies Lännestä: näin kasvoin ihmisenä hanoilaisessa tyrmässä. Rahaa ne kuitenkin varmaan haluaisivat ja homma tulisi vielä paljon nykyistä kalliimmaksi.
Annoin periksi ja maksoin 600 000 dongia.
Olisin voinut tehdä monia asioita toisin. Toki järkevintä olisi ollut vain tilata Grab-taksi saman tien, mutta myös itse neuvottelussa oli kehittämisen varaa. Olisin voinut käyttää avoimia kysymyksiä saadakseni kuskin samaistumaan tilanteeseeni paremmin. “Miksi minun pitäisi maksaa sinulle 850 000 kun tiedän reilun hinnan olevan 300 000?” ja “Mitä itse tekisit, jos sinulta vaadittaisiin 850 000 kun tiedät hinnan olevan 300 000?” näin alkajaisiksi. Se pakottaa ihmisen miettimään asiaa kysymyksen esittäjän näkökulmasta. En esittänyt tällaisia kysymyksiä läheskään riittävästi. Lisäksi jos näin käy uudestaan eikä taksissa ole ihan oikeaa taksamittaria, määrään taksin välittömästi pysähtymään ja poistun paikalta. Mikään ei tietysti estä virittämästä aidonkaan näköistä mittaria. Grabissa vara parempi.
Olen nyt käynyt laskujeni mukaan 27 maassa. Minua ei ole koskaan ennen huijattu näin tökerösti (ja ehkä siksi lankesin näin helposti huijaukseen). Ikinä ennen ei ole käynyt niin, että minulle myytäisiin jotain ja monta kertaa markkinahintaa korkeampi taksa ilmoitettaisiin vasta jälkikäteen uhkaillen samalla poliisilla. Ensivaikutelma maasta ei ole erityisen positiivinen. Tai no, ensivaikutelman sain Saigonin kentällä jo keväällä mutta myöskään tämä toisiovaikutelma ei paranna maakuvaani yhtään.
Opinpahan ainakin jotain, ja pääsin oikeastaan kohtalaisen halvalla: oppirahoja tuli onneksi maksettavaksi vain 11€ ja risat. Vastaisuudessa olen aivan varmasti epäluuloisempi.
Menin hotelliin. Vastaanottovirkalija oli mukavaa sorttia ja vahvisti minulle taksin lentokentältä/kentälle maksavan 300 000 dongia. Huoneeni oli varsin siisti. Ikkunaa kadulle ei ollut, joka oli vähän ikävää, mutta eipähän tarvitsisi kuunnella kukkojen kiekumista, liikenteen meteliä tai murehtia valoeristyksestä. Makuuhuone saa puolestani olla kokonaan ikkunaton.
Menin etsimään ruokaa. Havaitsin olevani vanhassakaupungissa, joka oli jonkin sortin turistirysässä. Kujat olivat ahtaita, joka paikassa mainostettiin hierontoja ja hotelleja sekä ravintoloita oli paljon. En vain oikein halunnut syödä mitään, koska en tiennyt mitä ruoka Vietnamissa yleensä maksaa enkä halunnut tulla huijatuksi uudelleen.
Kävelin ympäriinsä jonkin aikaa. Näin paljon ravintoloita, joista suuri osa oli rakentunut samalla tavalla: keittiö ja muutama istuinpaikka. Ihmiset jonottivat päästäkseen syömään aivan kuin parhaisiin japanilaisiin nuudeliravintoloihin.
Palasin takaisin hotellille ja tilasin Grabilla Pho-keittoa, koska se on ainoa vietnamilainen ruokalaji, jonka osaan nimetä. Annos ei ollut kovin kallis, kuljetuksineen 80 000 dongia. Ei se tosin kovin hyväkään ollut, ainesosana käytetystä eläimestä oli käytetty selvästi kaikki osat karvoja lukuunottamatta.