Päätin käydä pommikonemuseossa. Sääli vain, että se oli kiinni kaksi ja puoli tuntia keskellä päivää enkä ehtisi tehdä siellä juuri mitään ennen museon sulkeutumista. Minun oli siis keksittävä jotain muuta tekemistä ennen museovierailua.
Päätin aloittaa viemällä pyykit hotellin vastaanottoon pesua varten.
Sitten totesin, että viisainta olisi käydä tässä välissä syömässä. Menin intialaiseen ravintolaan, jossa tarjottiin varsin herkullista ruokaa. Sää oli nyt sekä pilvinen että sateinen, ja lämpötila oli vain 22 astetta. En ollut odottanut näin kylmää ilmastoa.
Tilasin sitten taksin metroasemalle. Hanoihin ollaan kiivaasti rakentamassa metrojärjestelmää, mutta vain yksi linja on toistaiseksi valmiina. Grab-taksia odotellessa tein kömmähdyksen siirtymällä toiselle puolelle katua taksia varten. Sitten tajusin, että Vietnamissa ajetaan oikealla kuten muissakin Ranskan siirtomaissa, ja minun pitäisi siirtyä takaisin. Sitten tajusin vielä senkin, että kyseinen katu oli yksisuuntainen. Huoh.
Menin metroasemalle. Metro paljastui tikkujen nokassa kulkevaksi junaksi kuten Bangkokissa. Virtakisko oli samankaltainen kuin BTS:ssä ja muutenkin järjestelmät muistuttivat toisiaan huomattavasti.
Ostin lipun. Se maksoi 15 000 dongia ja lippu oli niin kärsineen näköinen, että sitä oli selvästi käytetty aiemminkin.
Junassa oli onneksi lämpimämpää kuin ulkona. Istuskelin paikoillani tyytyväisenä ja katselin maisemia. Juna oli erittäinkin tyhjä. Kaikki matkustajat mahtuivat helposti istumaan. Bangkokissa et välttämättä mahdu edes seisomaan. Toki järjestelmä on hyvin uusi ja yhdestä 12 aseman linjasta ei ole itsessään hirveästi hyötyä. Muut linjat ovat vasta työn alla.
Pääteasemalla yritin ottaa valokuvaa aseman päädystä, mutta sinne ei kai saanut mennä, koska vartija hääti minut pois. Poistuin asemalaiturilta, ostin automaatista toisen lipun ja lähdin takaisin.
Junaradan pääteasema on varsin lähellä pommikonemuseota, ja kello oli nyt niin paljon, että museo oli jälleen auennut. Päätin kävellä sinne. Se oli hyvin vaikeaa, mutta sain kriittiset kadut ylitettyä seuraamalla paikallisia kadunylittäjiä. Rikkinäiset liikennevalot eivät auttaneet asiaa.
Saavuin museon pihalle. Siellä oli B-52 Stratofortress -pommikoneen hylky ja vanhoja ilmatorjunta-aseita. Vuonna 1972 jouluna Yhdysvallat käynnisti pommitusoperaation nimeltään Linebacker II. Operaation virallinen tarkoitus oli painostaa Pohjois-Vietnam takaisin aiemmin keskeytyneihin rauhanneuvotteluihin. Selitys ontui, koska Pohjois-Vietnam oli jo pitkälti hyväksynyt rauhanehdot, jotka olivat sille suotuisat. Oikea tarkoitus saattoi olla todistella rauhansopimuksessa vastaan haraavalle Etelä-Vietnamille, että Yhdysvallat on valmis tukemaan Etelä-Vietnamia jatkossakin ilmapommituksin, jos pohjoinen yritää valloittaa sen. Kuten tiedämme, pari vuotta myöhemmin USA seisoi tumput suorina Pohjois-Vietnamin vallatessa etelän, mutta älkäämme menkö asioiden edelle.
Museossa oli paljon propagandaa siitä, kuinka sankarillisesti Hanoin ilmatorjunta puolusti kaupunkia amerikkalaisten Stratofortress-pommikoneilta, joita pudotettiin 34 kappaleita. Yhdysvaltain mukaan koneita menetettiin 16. Totuus lienee jossain puolessavälissä, koska jenkit laskivat jokaisen vahingoittuneen, mutta takaisin tukikohtaan jotenkuten nilkuttaneen koneen selvinneen tehtävästä, vaikka se olisikin määrätty samantien romutettavaksi. Hanoi kärsi pommituksissa mittavia vaurioita ja vähintäänkin satoja, ehkä tuhansia siviilejä kuoli. Monet maat tuomitsivat hyökkäyksen. Yksi äänekkäimmistä kriitikoista oli Ruotsin pääministeri Olof Palme, joka syytti USA:ta verilöylystä ja vertasi amerikkalaisia natseihin. Kommentit aiheuttivat maiden välille diplomaattisen kriisin.
Minusta on joka tapauksessa nykymittapuulla hyvin hämmentävää, kuinka paljon mies- ja materiaalitappioita USA oli valmis sietämään Vietnamin sodassa. Lähes 60 000 kuollutta ja 300 000 haavoittunutta sekä lähemmäs miljoona miestä sai PTSD:n. Lentokoneita sodassa menetettiin koko sodan aikana yli 2000. Kaikki turhan takia. Kymmenkertaisista miestappioista huolimatta Pohjois-Vietnam voitti sodan Kiinan ja ennen kaikkea Neuvostoliiton tuella.
Päätin jatkaa matkaa läheiselle järvelle, jossa piti olla toinen pommikoneen hylky. Tiesitkö, että Vietnamin järvissä on enemmän lentokoneita kuin Yhdysvaltain taivaalla sukellusveneitä?
Järven löytäminen oli hieman vaikeaa, koska samannimisiä järviä oli alueelle neljä. Lopulta löysin oikean jorpakon: se oli kätevästi merkitty Google Mapsiin linnoituslogolla. Vettä tihutteli tässä vaiheessa taivaalta jo varsin runsaasti ja aloin tuntea oloni hieman nuhaiseksi. Harmittelin myös sateenvarjoni pienuutta. Se kykeni suojaamaan pääni, mutta kaikki kyynärpäistä alaspäin kastui. Pitäisi ehkä hankkia isompi varjo.
Nuhaisuuden ja huonon sään vuoksi päätin palata hotellille jo tässä vaiheessa. Kello oli noin kolme iltapäivällä. Sain myös erinomaisen syyn hankkia isompi sateenvarjo, kun unohdin vanhan sateenvarjon taksin takapenkille. Sateenvarjoni oli kokopuutteidensa lisäksi sen verran vanha ja osittain risakin, että tästä ei koitunut suurtakaan tappiota. Uusia saa kolmella eurolla Lazadasta.
Illan pimentyessä vointini huononi ja olin varma, että minulla oli flunssa. Nenä juoksi, olo oli tukkoinen ja aivastelin silloin tällöin. Johan tässä ollaankin oltu kaksi viikkoa terveenä.