Aamulla oloni oli yhä tukkoinen, mutta parempi kuin edellisenä iltana. Olin nukkunut hyvin, eikä minulla ollut vilunväristyksiä. Tästä päättelin, että kuumetta ei ollut. Minulle voisi tosin tuoda kuumemittarin Ruotsista, jos sieltä on joku tänne tulossa. Thaimaalainen mittarini näytti sitä sun tätä.
Olin tilastani positiivisesti yllättynyt. Ehkä tämä ei ollutkaan suoranainen flunssa, vaan jonkinlainen reaktio kylmyyteen ja saasteisiin? Päätin ottaa rauhallisesti pari päivää.
Lähdin hotellista aamulla yhdeksän jäljissä ja menin Grab-taksilla lentoasemalle. Sää oli yhä sateinen. Kuski pyysi 280 000 dongin Grab-taksan lisäksi 15 000 ylimääräistä lentokenttäkustannusten kattamiseksi. Vaatimus oli kohtuullinen, lentoasemille autolla matkustaessa joutuu usein maksamaan jotain lisämaksuja.
Olin paikalla hyvissä ajoin. Tein lähtöselvityksen Vietjetin automaatilla, joita oli paikalla tusinan verran. Internetissä sitä ei pystynyt tekemään, koska mobiilisovellus oli käyttökelvoton ja verkkosivusto ei löytänyt varausnumeroa.
Määränpäänäni oli Saigon, muinainen Etelä-Vietnamin pääkaupunki. Virallisesti paikan nimi on Ho Chi Minh City, mutta koska kukaan ei jaksa sanoa sitä, vanhakin nimi on yhä käytössä. Saigonilla viitataan myös ilmeisesti nimenomaisesti kaupungin keskustaan, HCMC:llä koko metropolialueeseen.
Vietnamin kaupungit ovat sijoittuneet kiintoisasti: pohjoisessa on 8.5 miljoonan Hanoi, sieltä linnuntietä 1100 kilometriä etelään on 9 miljoonan asukkaan Saigon ja niiden välissä ei ole oikein mitään. Joka päivä valtava määrä lentokoneita kulkee näiden kahden kaupungin välillä muodostaen suoranaisen ilmasillan. Näiden kahden ylivoimaisesti suurimman asutuskeskuksen lisäksi rannikolla on monia pienempiä kaupunkeja.
Valitsin liikkumismenetelmäksi lentokoneen, koska junalla matka kestäisi kolme päivää ja tietä pitkin ajomatkaa tulisi ainakin 1600 kilometriä. Jotkut ajavat Hanoista Saigoniin moottoripyörällä, joka on eittämättä kiintoisa miehuuskoe. Liikenne on täällä kuitenkin sen verran sekavaa, että päätin toistaiseksi olla ryhtymättä siihen hommaan.
Japanilaisten on ilmeisesti määrä rakentaa shinkansen-rata, jolla Hanoin ja Saigonin välillä voisi matkustaa kuudessa tunnissa. Ei ole kuitenkaan mitään tietoa siitä, koska projekti saadaan edes aloitettua, saatikka sitten valmiiksi. Myös kiinalaiset lähettivät tarjouksen, mutta kuten aiemmin todettua, kiinalaiseen neokolonialismiin suhtaudutaan täällä nuivasti.
Söin lentoasemalla kulhollisen Pho-keittoa ja vakoilin Vietjetin lennoille nousijoita tarkastellen, punnitaanko käsimatkatavarat. Nähdäkseni ei punnittu, ja itsekin pääsin koneeseen lisämaksutta.
Lento kesti noin kaksi tuntia. Kärsin taas laskeutumisen yhteydessä äkillisestä ja voimakkaasta särystä otsassani. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä tämä johtuu.
Kun laskeuduimme alapilvien tasalle eli noin kahteen kilometriin, alkoi välittömästi hirveä röykytys. Kone oli ensin vapaassa pudotuksessa useamman sekunnin, sitten painovoima palasi moninkertaisena ja putosimme taas vähän matkaa. En muista kokeneeni koskaan aiemmin yhtä voimakasta ja pitkäkestoista turbulenssia. Pilotti vieläpä pysyi juuri tuolla ilmakuoppia sisältävällä korkeudella hyvin pitkään kierrellessään kenttää.
Laskeuduimme turvallisesti Saigoniin. Lentokenttäbussi lisäsi matka-aikaan kymmenen minuuttia. Onneksi tämä oli kotimaan lento, niin passintarkastusta ei ollut.
Matelin Grab-taksilla hotellille keskinopeudella 12 km/h (eikä ruuhka ollut edes paha) ja päätin sitten käydä kiinnostavan näköisessä rakennuksessa, jonka olin nähnyt lentokoneen ikkunasta. Siellä oli ilmeisesti näköalatasanne, joka oli sangen korkealla.
Matkalla näin jälleen Vinfast-nimisiä autoja, joita olin nähnyt Laosissakin ja jotka olin aiemmin tulkinnut kiinalaisiksi sähköautoiksi. Ne ovat kyllä sähköautoja, mutta kyseessä on vietnamilainen yritys.
Rakennuksen nimi oli Landmark 81. Siinä on nimensä mukaisesti 81 kerrosta ja korkeutta tekeleellä on 461 metriä. Näköalatasanne on 382 metrin korkeudessa. Mietin hetken, oliko tämä korkein rakennus jossa olen käynyt, mutta se titteli kuuluu edelleen Tokyo Skytreelle.
Sisäänpääsylipuke maksoi 300 000 dongia, eli oli aika kallis. Rahalle sai toisaalta melko hyvin vastinetta. Ihmisiä oli paikalla hyvin vähän ottaen huomioon, että tämä on Kaakkois-Aasian korkein rakennus, johon pääsee sisään. Näköalatasanteen kulmat oli pyöristetty niin, että valokuvaaminen oli helppoa.
Katselin kaupunkia ilmasta. Tieverkko vaikutti kehittyneemmältä kuin muissa tällä suunnalla vierailemissani kaupungeissa. Täällä oli sentään aitoja monitasoliittymiä. Liikenne vaikutti soljuvan kohtalaisen sujuvasti eteenpäin. Ilma näytti täällä ihan yhtä saasteiselta kuin Hanoissakin.
Kaupungissa vaikutti olevan varsin paljon vesi- ja viheralueita. Saigon on rakennettu lähelle Mekongin suistoa, mutta kaupungin läpi kulkevat joet eivät laske Mekongiin.
Laskeuduin tornin alaosassa olevaan kauppakeskukseen. Siellä oli tekojää, jolla ihmiset luistelivat. Itse olin kuitenkin kiinnostuneempi ravintolatarjonnasta. Kävin Coco Ichibanyassa syömässä japanilaista currya ja tilasin vielä huvin vuoksi korealaisesta hampurilaisketjusta mukaan otettavaksi samanlaisen mozzarellapurilaisen, jonka olin syönyt ennenkin.
Pidän tästä kaupungista ensivaikutelman perusteella paljon enemmän kuin Hanoista. Pilvenpiirtäjineen sanoisin sen tuntuvan enemmän suurkaupungilta siinä missä Hanoi tuntui enemmän slummilta. Miellyttävän lämmintäkin täällä on, kymmenen astetta lämpimämpää kuin Hanoissa.