Heräsi joskus neljältä väsyneenä ja yritin nukkua lisää, kun kukot olivat lopettaneet suuremman elämöinnin. En onnistunut.
Yöllä oli vuodenajalle epätyypillisesti satanut ja sandaalini, jotka olin ulos jättänyt olivat kastuneet. Näkyvyys oli sateen jälkeen parantunut ja horisontissa oli nyt mahdollista erottaa pilvenpiirtäjiä.
Laitoin tavarat kasaan ja maksoin hotellilla laskun ruuasta ja pyykistä. Sain läksiäislahjaksi hotellilta ilmaisen pyyhkeen.
Menin hotellin tilaamalla tuktukilla samalle rannalle josta olin saarelle tullutkin, ja maksoin siitä 50 000 rieliä eli $12,50. Merirosvot! Kurkunleikkaajat! Barbaarit!
Sain laiturilla kadottamani pyyhkeen takaisin sukeltajilta. Tämä oli mukavaa. Sitten vain odottelin venettä, ja siinä menikin hyvä tovi. Minua harmitti hieman se, että paikalla ei ollut mitään kylttejä joissa olisi kerrottu mitkä veneet paikalta lähtevät ja mihin aikaan, eikä veneissä itsessään läheskään aina lukenut edes kuljetusfirman nimeä. Tuuli oli navakkaa ja vaahtopäitäkin näkyi.
Vene tuli ja nousimme kyytiin. Tilaa ei ollut paljon, ja istuin kahden munkin viereen. Heidän kaapunsa olivat suunnilleen samaa sävyä kuin veneessä olevat pelastusliivit. Pohdin, miksei kukaan muu istunut siinä ja yritin muistaa, oliko munkkien vieressä istuminen kielletty. En kuitenkaan muistanut mitään sellaista sääntöä. Nainen ei saa koskettaa munkkia (tai munkki ei saa koskettaa naista) eikä ihmisiä tule koskea päälaelle, mutta nuo säännöt eivät tässä tapauksessa päteneet.
Paluumatka oli pomppuinen ja tuulinen. Mietin monesti, mitä tekisin jos paatti alkaisi upota. Yrittäisin varmaan avoimesta takaosasta ulos toivoen, että ehtisin ennen kuin vene menisi pohjaan. Pääsimme kuitenkin turvallisesti perille ja olimme satamassa noin kello 11.
Havaitsin satamassa 7-Elevenin. Menin sinne ja tarkastelin valikoimaa. Se oli thaimaalainen 7-Eleven. Suuri osa tuotteista oli samoja kuin Thaimaassa, thaimaalaisen yrityksen valmistamia ja niissä oli thainkielistä tekstiä. En ostanut vielä mitään, vaan menin läheiseen ravintolaan syömään. Ruoka maksoi kolme dollaria. Ihanan edullista saarihintoihin verrattuna. Viiden dollarin setelini ei tosin kelvannut, koska siinä oli pieni repeämä. Maksoin toisella setelillä.
Menin takaisin 7-Eleveniin ja ostin matkaevästä ja jäätelötötterön. Yritin taas maksaa samalla setelillä samoin tuloksin.
Syötyäni jäätelön tilasin Grabilla tuktukin rautatieasemalle. Hintaa matkalle tuli 1,50€. Asemalla esitin virkailijalle lippuani, ja hän sanoi sen kelpaavan suoraan junassa.
Sitten vain odottelin junaa kirjoittaen samalla kokemuksiani muistiin. Juna lähtisi vasta kello 14 eli aikaa oli pari tuntia. Koko maassa taitaa olla käytössä vain kaksi junaa: yksi kulkemassa edestakaisin Phnom Penhin ja Sihanoukvillen väliä (yksi lähtö molempiin suuntiin kerran päivässä) ja toinen kulkemassa pääkaupungista Thaimaan rajalle. Kukaan järkevä ei ota junaa Sihanoukvillestä pääkaupunkiin, koska matkassa kestää 6-7 tuntia ja bussilla se sujuu vain puolessa ajassa, mutta samaan hintaan. Siksi lähes kaikki matkustajat olivatkin turisteja, jotka ottivat junan maisemien katselemisen takia.
Siinä penkillä istuskellessani paikalle tuli sama suomalainen eläkeläispariskunta jonka olin tavannut saarelle lähtiessäni. Hekin olivat matkustamassa junalla, mutta vain kaksi pysäkinväliä Kampotiin. He olivat viettäneet aikaa Koh Rong Saloemilla, ja heidän näkemyksensä saarten kehittymisestä oli pitkälti samankaltainen kuin minun: niiden luontoa tuhotaan niin innokkaasti ja paikoista yritetään tehdä jotain turismikeskuksia sitä tahtia, että kukaan meistä ei halunnut kuvitella saaria viiden vuoden päästä. Koh Rong Saloemin keskiosissa oli vieläpä lisäksi kuulemma jotakin lentokentän kiitoradan levyisiä teitä, joiden tieltä oli raivattu paljon viidakkoa ja joiden funktio oli hyvin kyseenalainen.
Nousimme junaan. Vaunuja oli vain kaksi. Minulla oli kai joku istumapaikkavaraus, mutta junassa ei vissiin todellisuudessa ollut merkittyjä istumapaikkoja. Jos olikin, sillä ei ollut väliä, juna oli puolityhjä ja kaikki istuivat missä huvitti. Juttelin yhä pariskunnan kanssa, joskin junan meteli teki tämän ajoittain vaikeaksi. Kuski ei säästellyt sumutorvea ja ikkunat olivat auki. Ilmastointia ei ollut. Tämä vastasi siis hyvin pitkälti thaimaalaisen junan kolmatta luokkaa.
Eläkeläiset jäivät pois Kampotissa ja minä jatkoin matkaa. Hienoja maisemia täällä oli ja samankaltaisia vuoria kuin Laosissa, mutta hirvittävän pölyistä ilma oli myös. Läppärini pinta ja näppäimistö alkoivat tuntua karheilta pölyn tarttuessa niihin ja näytönkin päälle laskeutui pölykerros. Onneksi laite toimi passiivisella jäähdytyksellä, joten pölyä ei imeytynyt koneen sisään. En tiedä, mistä pöly tuli. Ilmanlaatu oli peltojen kulottamisen vuoksi heikko, mutta ei kai se tällaista aiheuttaisi?
Saavuimme pienelle Takeon asemalle noin kello 18. Sieltä lähdettäessä juna ajoi muutaman kymmenen metriä eteenpäin ja lahosi siihen. Jokin häiriö sähköjärjestelmässä, ilmeisesti. Juna oli uskoakseni diesel-sähköinen ja ilman sähkömoottoreita emme menisi minnekään. Olimme jumissa tunnin verran illan pimentyessä ja hyttyset tulivat imeskelemään jalkojani. Käytin jalkoihini thaimaalaista apinarasvaa ja hyttyskarkotetta. Ongelma korjaantui.
Suhtauduin konerikkoon perin tyynesti. Tässä osassa maailmaa mikään ei kulje aikataulussa, ja olin odottanut jonkinlaista myöhästymistä. Siksi olin varannut lennon vasta seuraavalle päivälle. Mietin tosin edelleen varsin huvittuneena sitä, että olisin voinut varata lennon tai muun kulkupelin suoraan Bangkokiin Sihanoukvillestä. Sen sijaan päätin tehdä tällaisen pienen manööverin Phnom Penhin kautta.
Seisoimme kiskoilla tunnin verran ennen kuin henkilökunta luovutti ja totesi junan olevan korjauskelvoton sillä hetkellä saatavissa olevilla resursseilla. Kävelimme takaisin asemalle. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut oikein tietävän, mitä oli meneillään. Tiedotus oli varsin heikkoa. Liikkui huhua, että junan korvaajaksi oli tilattu bussi. Sitten liikkui huhua, että korvaava kuljetus olikin toinen juna, joka tuli Phnom Penhistä.
Muuan ranskalainen esitti henkilökunnalle kiitettävästi kysymyksiä, ja aloin jutella hänen kanssaan. Illan aikana haastattelimme yhdessä henkilökuntaa useita kertoja. Joka kerta tuli eri vastaus siihen, odotimmeko junaa vai bussia ja kauanko siinä kestäisi. Aloin muistella suosikkikohtaani Orwellin teoksesta 1984, jossa päähenkilö väärensi vanhoihin lehtiin saappaiden tuotantoennusteita. Tavoite oli saada tilanne näyttämään siltä, että puolue oli aina ylittänyt ennusteet.
But actually, he thought as he re-adjusted the Ministry of Plenty’s figures, it was not even forgery. It was merely the substitution of one piece of nonsense for another. - - Very likely no boots had been produced at all.
Keskustelin myös erään brittinaisen kanssa, joka mainitsi että hänen Thaimaassa ottamansa vene (samankaltainen kuin se, jolla olin mennyt Koh Rongille) oli uponnut rannikolla hiljattain. Kapteenin perseily kovassa aallokossa oli kuulemma tehnyt runkoon reiän. Onni onnettomuudessa oli, että uppoamisessa oli kulunut 45 minuuttia, ja vene oli saatu tänä aikana ajettua hitaalla vauhdilla lähelle lähintä rantaa. Henkilövahinkoja ei ollut sattunut ja matkatavaratkin oli saatu takaisin, joskin pahoin vettyneinä.
Kävimme katsomassa junaakin, koska näimme siellä valoa. Ohjaamossa oli kolme paidatonta khmeriä syömässä illallista. Heilutimme, ja he heiluttivat takaisin. Saimme jälleen kuulla, että odotimme junaa.
Ennen kuin tämä mysteerijuna ehti saapua, bussi tuli viimein paikalle. Se ei ollut kovin iso, mutta hämmentävästi me kaikki mahduimme sinne. Ehkä se junakin saapui lopulta, koska oma junamme oli tietysti hinattava jonnekin korjattavaksi, ei sitä voinut keskelle raiteita jättää. Me emme kuitenkaan olleet sitä näkemässä.
Saavuimme Phnom Penhiin hämmästyttävästi kello 22:30 eli vain kaksi ja puoli tuntia virallisesta aikataulusta myöhässä. Menin halvalla Grab-tuktukilla hotellille. Hotellilla havaitsin, että joka ainoa kaupungin Grab-ravintoloista oli kiinni ja hotellista ei voinut ostaa edes valmisnuudeleita. Tämä oli hyvin harmillista. Olin aivan liian väsynyt kävelläkseni mihinkään ruokaa ostamaan. Turvauduin hätäpakkaukseen. Minulla oli edelleen repussani vähän kuivattuja ananaksenpaloja, jotka pistelin poskeeni ennen kuin menin nukkumaan.